The Project Gutenberg EBook of Onnen orja, by Eino Leino

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Onnen orja

Author: Eino Leino

Release Date: December 20, 2004 [EBook #14387]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN ORJA ***




Produced by Tapio Riikonen






ONNEN ORJA

Kirj.

Eino Leino


1913.


[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]




1.


Pikajuna syöksyi halki Tyrolin.

Alpit olivat jo puolipäivästä saakka alkaneet piirtyä taivaanrannalle
suurina, hohtavina, valkoisina möhkäleinä. Ensin yksitellen kuin
etuvartiat, sitten rivittäin kuin jääkäriketjut, vihdoin loppumattomina
jonoina kuin todellinen jättiläis-armeija, alku-aikojen kimalteleva
ritaristo.

Olikin sattunut mitä ihanin päivänlasku.

Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin.
Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta
pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen
kypärtöyhdön.

Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli
matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä
vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina
korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.

Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat
ääriviivansa.

Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.

Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.

Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata
halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin
hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin
pelottavilta.

Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.

Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa
olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa
kamppaelussa?

Taaskin uhkasi yö.

Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei
nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille,
lapsellisille edustajille.

Johanneksen silmät painuivat umpeen.

Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.

Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi,
joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät
pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä,
joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.

Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman
ja Kartagon kohtalosta.

Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni
tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.

Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa
kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan
kaikkialta.

Ei tehnyt mieli asua siinä.

Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia
sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian
kalseilta ja kunnianarvoisilta.

Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.

Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi
noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla
maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja
tunteitaan.

Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.

Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan
aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa
odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat
talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!

Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään
tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.

Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut
kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi
alppien ainainen läsnä-olo.

Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.

Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho
vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä
jääkirkko vilahtanut.

Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa
myllertäneet.

Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.

Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.

Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä
ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja
minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?

Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin
takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.

Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes
pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.

Hän oli onnellinen.

Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä
enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan
elämännautinnon lähde.

Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta
ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.

Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan
takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja
uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata
luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.

Ja kaikki huvitti häntä.

Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden
sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä
mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.

Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä,
käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä
katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.

Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon,
ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia
yllätyksiä.

Se olikin hänen mielestään elämän tarkoitus.

Kuinka lähellä se itse asiassa oli ja kuinka kaukaa hän oli ollut ennen
sitä etsivinään!

Onni oli elämän tarkoitus. Eikä mikään onnellinen olotila taas ollut
pitemmän päälle mahdollinen ilman kaikkien voimien tasapainoa.

Mikä tomppeli hän oli ollut, ettei hän ollut tuota ennen ymmärtänyt!

Onni oli ollut hänelle siellä ja onni oli ollut täällä. Ja hän oli
ollut heti valmis sen jälestä syöksymään kuin lapsi sateenkaaren
jälestä!

Muistamatta, ettei onnea voi tavoittaa, ellei se tule, ja ettei onnea
ole monta eikä monena heijastuvaa, vaan että se on, samoin kuin jumala
ja samoin kuin elämäntotuus, sisäiseltä olemukseltaan yksi, pyhä ja
jakamaton.

Nuorena hän oli etsinyt onnea työstä!

Epäilemättä oli onnea sekin, mutta eihän se voinut kelvata miksikään
elämän ohjenuoraksi.

Olihan työ keino eikä tarkoitusperä. Keino elää, koska ei ollut mitään
isiltä-perittyjä pääomia. Elää ja elää mukavasti, ajatella kauniita
asioita, lukea hyviä kirjoja, käydä konserteissa ja teattereissa,
harjoittaa politiikkaa, jos oli siihen halu, seurustella ihmisten
kanssa ja matkustella.

Sanalla sanoen: keino laiskotella.

Ei työ ollut ihmisen kunnia, jos ei juuri häpeäkään. Se oli vain hänen
kova kohtalonsa. Ankara, käytännöllinen välttämättömyys, jota ilman ei
tullut toimeen tässä yhteiskunnassa, jos tahtoi käydä rehellisestä
miehestä eikä toisen työllä elää.

Mutta eihän välttämättömyydestä voinut tehdä hyvettä eikä käytännöstä
periaatetta.

Kuitenkin olivat useimmat ihmiset tehneet niin. Tehneet ja olleet
onnelliset.

Johannes ei ollut voinut tässä suhteessa seurata useimpien esimerkkiä.

Heti kun hän oli tullut innokkaimmankin, ihanteellisimmankin elämäntyön
takaa ammoittavan tyhjyyden tuntemaan, hän oli kääntynyt siitä pois
kauhistuksella. Ei niin aivan perinjuurisesti käytännössä tosin, sillä
siitä esti jokapäiväisen toimeentulon kysymys hänet, vaan
periaatteessa, oman sydämensä ja aivojensa onkaloissa.

Työ oli ollut hänen nuoruutensa uskonto ja jumalankuva.

Työn tuli olla yksinvaltias, sille oli kaikki uhrattava. Se oikeutti
kaikki, se vanhurskautti kaikki. Kaikki muut elämän suhteet,
velvollisuudet ja tarkoitusperät olivat olemassa vain tuota yhtä
varten.

Jos työ vaati, ei ollut mitään vaalia. Kaikki, kaikki tuon Molokin
kitaan!

Sitten hän oli etsinyt onnea rahasta.

Se oli tapahtunut silloin, kun hänen uskonsa työhön oli murtunut ja hän
kadottanut kaikki elämänsä ihanteelliset, etäisyyteen tähtäävät
tarkoitusperät.

Oli jäänyt jälelle vain tämä elämä, hetken elämä, ihmis-ijän elämä,
oman itsensä ja ympärillä olevien ihmisten elämä, joka vaati vastausta.
Miten oli siihen suhtauduttava?

Se oli vallittava!

Tuo oli se uusi totuus, joka äkkiä oli hänen aivoissaan ilmi
pulpahtanut.

Jos kerran oli hassutusta tehdä työtä jonkun ihanteellisen,
ajallisuutta uhmaavan, ihmis-ystävällisen tai omaa kunniaa, mainetta ja
ijäisempää itseyttä säilyttävän tarkoitusperän hyväksi, niin saattoi
olla kysymys enää vain tämän lyhyen elämän mahdollisimman mukavasta,
huolettomasta ja itsekkäästä elämisestä.

Mutta siihenhän oli sangen vaikea työllä päästä.

Eihän työ vallinnut maailmaa, vaan raha! Ja rahaa oli saatavissa niin
monella muulla helpommallakin keinolla maailmassa.

Hän oli senvuoksi mennyt varakkaisiin naimisiin, ruvennut liikemieheksi
ja käyttämään muiden työtä hyväkseen. Raha oli valtaa, ja ulkonaisesti
hän olikin jo sangen hyvin vallinnut maailmaa.

Mutta hän ei ollut sittenkään ollut onnellinen.

Hänen sisäinen minänsä oli kaivannut jotakin muuta. Niin monet
oleelliset puolet hänestä olivat kituneet ja kärsineet tässä
yhteiskunnallisen valheen, yhteiskunnallisen vääryyden ja mädätyksen
ilmakehässä.

Sitten hän oli siitäkin vapautunut.

Nainen oli tullut hänen epäjumalakseen.

Ei nainen ylimalkaan, vaan aivan erikoinen, yksilöllinen nainen, jota
hän kenties oli rakastanut juuri siksi, että tämä itse lapsuudesta
saakka oli ollut niin äärettömästi, niin epäjumalisesti häneen
rakastunut.

Silloin hän oli luullut ensi kerran ymmärtävänsä, mitä elämän onni oli.

Ei se ollut iloa, nautintoa ja mielihyvää yksinomaan. Se oli yhtä
paljon surua, tuskaa ja kärsimystä.

Ja kaikkea sitä oli rakkaus tarjonnut hänelle. Tarjonnut suuremmassa
määrin kuin mikään hänen ennen uskomansa onni ja täyttänyt siinä
suhteessa hänen vaatimuksensa täydellisesti.

Mutta siitä oli taas puuttunut tuo ulkopuolinen.

Tuo nainen oli kiinnittänyt hänen mielensä siihen määrään, että jälleen
eräät toiset oleelliset puolet hänessä olivat huutaneet vapautta ja
pelastusta.

Täydellistä, pilvetöntä, lakkaamatonta sielun ja ruumiin sopusointua
hän oli haaveksinut. Sen sijaan hän oli saanut alituista jännitystä,
levottomuutta ja hermotaistelua, josta ei ollut armahdusta yöllä eikä
päivällä ja jonka sietämisen vain eräät huimaavat, välähdykselliset
lemmenhetket tekivät mahdolliseksi.

Kolme vuotta hän oli elänyt yhdessä tuon naisen kanssa.

Siitä oli tullut hänen suurin orjuutensa.

Kaikkensa hän oli antanut tuolle naiselle. Ja kaikkensa oli tuo nainen
antanut hänelle.

Ero heidän välillään oli ollut vaikea ja olisi tuskin koskaan
Johannekselle onnistunut, ellei eräs toinen nainen olisi sattunut hänen
tielleen ja oman olemuksensa voimalla auttanut hänen sisäistä
vapautumistarvettaan. Ja niin se oli hänelle vihdoin onnistunut.

Ainakin ulkonaisesti.

Hän oli jättänyt Liisan, joka oli ollut hänen vapaan, suuren
rakkautensa nimi. Hän eli nyt siviliavioliitossa rouva Rabbingin
kanssa, joka samoin kuin hänkin oli eronnut ensimmäisestä miehestään ja
sattunut Köpenhaminaan samaan aikaan kuin oli loppunut hänen särmäkäs
suhteensa Liisan kanssa.

Nyt matkusti rouva Rabbing tuossa, häntä vastapäisellä sohvalla, hänen
kanssaan Italiaan.

Kahdeksan tyyntä, turvallista vuotta oli jo kestänyt heidän
avioliittonsa.

Rouva Rabbing oli ollut juuri se nainen, jota Johannes kaipasi, jonka
rakkaus ei häntä vanginnut eikä orjuuttanut, vaan tuki, vapautti ja
teki hänen sydämensä nöyräksi ja hiljaiseksi.

Hän ei nimittäin mitenkään tuntenut tuollaista naista ansaitsevansa. Ja
se olikin ollut hänen syvimpinä hetkinään pistävän omantunnon tuskan
aihe hänelle.

Sillä eihän hän missään suhteessa voinut verrata itseään rouva
Rabbingiin.

Liisa oli ollut hänen vertaisensa, yhtä alhaalta lähtenyt kuin hänkin
ja ehkä vieläkin alempaa. Rouva Rabbing taas oli ylimysnainen ja
kokonaan toisissa olosuhteissa kasvanut voidakseen mokomia tunnontuskia
käsittää, joille hän hymyili ja joita hän piti pelkkänä
lapsellisuutena.

Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?

Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne
toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän
kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat
kärsimyksensä?

Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa
rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin
kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona
Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.

Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin
monia muitakin ihmisiä.

Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen
tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia
muita ihmisiä.

Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.

Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä,
järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon
hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.

Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan
sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan
vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen
olemuksensa syvyydestä.

Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli
vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa
purkautuminen ja toteuttaminen.

Sille oli kaikki uhrattava.

Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun
hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti
perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva
Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin
tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.

Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.

Nyt hän tiesi, mikä oli onni.

Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä
ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää,
hyödyllistä ja järjellistä.

Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.

Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja
ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.

Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia
nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!

Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän
köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja
naurettaviksi.

Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä
elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut
siedettävissä.

Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen
hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut
ja painanut arpeutumaan.

Mutta ei mitään noista erikseen siis, vaan kaikkea yhdessä vaati onni,
vaati vapauden uskonto ja minuuden jumala ollakseen elävä, todellinen
ja täydellinen.

Nyt hänellä oli kaikkea sitä. Nyt hänen täytyi, nyt hänen oli
suoranainen velvollisuutensa olla onnellinen.




2.


Noita hän nyt mietti mielessään.

Olihan nyt kaikki hyvin? Eihän voinut tulla, eihän voinut tapahtua
mitään odottamatonta?

Samaa hän oli itseltään joka päivä vuodet pitkät kysynyt. Ja tullut
aina siihen turvalliseen lopputulokseen, että inhimillisesti katsoen
hänen onnensa oli taatumpi kuin kenenkään.

Ennen hän ei olisi tätä onnena pitänyt.

Kuinka hän olikin mahtanut muuttua näissä kahdeksassa vuodessa! Hän
tuskin muisti enää entistä itseään.

Kuinka hullu hän oli silloin ollutkaan! Mitä tuhmuuksia hän oli
tehnytkään ja mitä vielä suurempia hän olikaan ollut tekemäisillään!

Ja kuinka hulluja hän oli haaveksinut!

Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin
jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä
tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin
uutta ja ihmeellistä.

Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.

Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin
oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.

--Johannes!

--Niin, armaani?

Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen
hänelle.

Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen
kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan.
Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa
suhteen täysin turvalliset.

Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.

Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja
ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan
vähääkään välittämättä.

Oliko tämäkään onni sitten?

Johannes _tahtoi_ vastata myöntävästi.

Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä
mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja
sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa
häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat
jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.

Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.

Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä
eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.

He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.

Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan
itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.

Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.

Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään
erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin
ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.

Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä
Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli
niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten
halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.

Hän _osasi_ siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä
intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina
vain tämän tuokion vivussa keikkua.

Tuo tieto teki hänet turvalliseksi.

--Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan.

--Niin, armaani?

--Missä me olemme?

--Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.

Rouva Rabbing huoahti ja painoi silmänsä jälleen umpeen. Ei voinut edes
nukkua kunnollisesti, ennen kuin tullitarkastus oli tapahtunut.

Samassa syöksyy sisälle junankuljettaja hengästyksissään:

--Tämä vaunu jää ensi asemalle! hän selittää hätäisesti. Kaikkien
matkustajien on muutettava.

--Kuinka niin? kysyy Johannes terävästi. Pitihän tämän mennä suoraan
Napoliin.

--Kyllä. Mutta vaunu on rikki. Kaikkien matkustajien on muutettava.

Hän. meni menojaan kuin tuuliaispää.

Kiusallista! Muuttaa keskellä yötä kimpsuineen ja kampsuineen. Ja
mihin? Jumala ties, oliko niillä makuupaikkojakaan!

Siinä silmänräpäyksessä juna vihelsi ja pysähtyikin.

Ulkona oli hämminki täydellinen. Kaikki sen vaunun matkustajat
työntyivät yht'aikaa tavaroineen asemasillalle ja tahtoivat tietää,
mihin heidän oikeastaan oli muutettava.

--Milanon vaunuun! vastattiin.

--Mutta emmehän me matkusta Milanoon, väitti Johannes. Me matkustamme
Napoliin.

--Te saatte muuttaa Veronassa!

Sangen lohdullista! Mutta siinä ei ollut mitään tehtävissä.

Tulliasema tuli ja sivuutettiin. Mutta ei ollut ajattelemistakaan
nukkumista. Mitään makuupaikkoja ei ollut saatavissa.

Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja
kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.

Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
Mutta Johannes hermostui.

--Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään
polttelemaan.

Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.

Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan
ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan
vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka
kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.

--No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!

--Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.

--Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?

--Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme
toisiamme tavanneet.

Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin
vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä
täyteen tuppautunut.

--Niin, emme sitten kuin Köpenhaminassa, virkahti Muttila, heittäen
vieläkin tarkastelevan ja hyväksyvän katseen häneen.

Katso, mitä katsot! ajatteli Johannes. Et minussa vikaa löydä.

Hän tiesi, että Muttila pani paljon arvoa ihmisen ulkoasuun. Mutta hän
tiesi myös olevansa siinä suhteessa moitteeton ja hyvin kestävänsä
ankarimmankin arvostelun.

--Kuulepas, mistä sinä olet tuon kravattineulan ostanut? kysyi Muttila
samassa henkeyksessä.

Ahaa, sekö se siis oli! Olipa aika asiantuntija, kun heti ymmärsi
kiintyä siihen.

--Lontoosta, vastasi Johannes hymyillen. Mitä pidät siitä?

--Suurenmoinen! Saanko nähdä tarkemmin sitä?

Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula
kravatistaan ja näyttää se hänelle.

Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten
Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli
maksanut siitä.

--Kaksituhatta, vastasi Johannes.

--Frangia?

--Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja
vaimoltani.

Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle.

--Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan
anna meille lahjaksi sellaisia.

Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä.

Johannes huomautti niistä ja virkahti:

--No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja
moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa.

--Kyllä, myönsi Muttila. Eihän minulla henkilökohtaisesti ole mitään
erikoista valittamista. Mutta kun vertaan osaani tuollaiseen onnen
myyrään kuin sinä...

--Kuinka niin, onnen myyrään? kysyi Johannes painokkaasti.

Häntä hermostutti ajatus, että hänen maanmiehensä ylimalkaan luulivat
hänen rouva Rabbingin varoilla elävän. Siksi hän mielellään käytti
jokaista tilaisuutta tuota harhaluuloa haihduttaakseen.

--Olethan nainut monimiljonäärin lesken, virkahti Muttila samalla
ihailevasti ja hyväntahtoisesti. Miekkoinen mies!

--Se on totta, sanoi Johannes. Mutta ei hän itse silti monimiljonääri
ole.

--No, arvatenkin sentään satojatuhansia?

--Mahdollisesti, keskeytti Johannes kuivasti. Mutta nehän ovat hänen
eivätkä minun.

--Älä! Onko teillä sellainen sopimus?

Muttila katsoi ällistyneenä häneen. Nähtävästi kieltäytyi hänen
järkensä aluksi kokonaan käsittämästä sellaista hulluutta.

--On, on sopimus, myönsi Johannes. Mutta vaikka ei olisikaan, olisi
asianlaita kuitenkin sama. Taloudellisesti me kaksi olemme kokonaan
toisistamme riippumattomia.

Muttila ei näyttänyt enää hänen viime sanoihinsa panevan mitään
merkitystä.

--Vai sopimus, vai on sopimus, jahkaili hän. Ei suostunut muuten?

--Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi.

--Sinä?

Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä
näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään.

--Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni.

--Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen
kasvoillaan. Lontoossa menimme.

--Mutta Suomessa se ei merkitse mitään?

--Ei. Mutta me olemmekin Englannin alammaisia.

Muttilan naama venyi pitkäksi. Tätä vastausta hän ei silmin-nähtävästi
ollut odottanut.

--Yhyy, pääsi häneltä vain joku ääni, kun hän ei keksinyt muutakaan
parempaa sanottavaa. Vai Englannin! No, ja kuinkas sitten?

Nähtävästi hänen ajatusjuoksunsa oli kokonaan tuosta tahallisella
mahtiponnella mainitusta Englannin alammaisuudesta sekoittunut.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Tuntuu vähän ylpistyneen, ajatteli Muttila. Mutta onhan sillä syytäkin
siihen. Riippumaton mies ja osaa nauttia elämästä. Ehkä tuolta voisi
saada jonkun tilauksen?

Hänen huulillaan pyöri jo pieni ehdotus, mutta hän päätti sen kuitenkin
lykätä varovaisesti vielä hiukan tuonnemmaksi.

Viisas mies, älykäs mies, ajatteli hän vielä. Perin hijottu mies!
Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta
tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa
varallisuuteen?

Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle
kannalle tuon seikan suhteen.

Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän
sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.

Ja vaihtaa puheen-ainetta.

--Lontoossako sinä sitten olet elänyt nämä vuodet, hän kysyi, kun emme
ole tavanneet, emme kotona emmekä ulkomailla?

--Lontoossa ja Parisissa, vastasi Johannes. Mutta enimmäkseen
Lontoossa. Siellä tuntee sittenkin enimmän olevansa maailman
keskipisteessä.

--Et ole kotimaassa käynyt?

--En. Taikka oikeastaan, kyllä kerran. Mutta minä pakenin sieltä
tavallista pikemmin.

--Kuinka niin? Ei miellyttänyt?

--Ei. Eihän siellä ole mitään henkistä liikettä eikä elämää. Ihmiset
mätänevät paikalleen.

--Niinkö sinun mielestäsi? ihmetteli Muttila. Meidän muiden mielestä
Suomi juuri viime aikoina on mennyt erikoisen vilkkaasti eteenpäin.

--Ehkä ulkonaisesti, myönsi Johannes. Mutta ihmiset, mutta ihmisten
sisäinen sielun-elämä! Paitsi Venäjää, en tiedä mitään maata, missä se
olisi niin painostavaa.

--Juuri Venäjäpä siellä meillä painostaakin.

--Voit olla siinä oikeassa, myönsi Johannes miettiväisesti. Mutta
Suomessa suurin vaara ei ole venäläinen virkavalta.

--Mikä sitten?

--Venäläinen kansansielu itse, jatkoi Johannes äskeiseen äänilajiin. Te
ette kestä sitä.

--Te? Sanotko sinä _te_? tiukkasi Muttila melkein kiivaasti. Pidätkö
itseäsi siis niin kokonaan syrjästä-katsojana?

--Pidän, vastasi Johannes tyynesti. Minä _olen_ syrjästä-katsoja. Sillä
minä olen maailmankansalainen.

--Ja Englannin alammainen! hymähti Muttila hiukan pilkallisesti.

--Juuri niin, vahvisti Johannes. _Civis Romanus sum_. Kaikkien pienten
kansojen tulisi seurata minun esimerkkiäni.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo.

Ylpistynyt, ylpistynyt on herja, päätteli Muttila mielessään. Mutta
pannaanpa poika tiukalle! Kysytäänpä häneltä, kuinka hän mahtaa tulla
toimeen Englannissa.

Ellei hän vaimonsa varoihin muka koske nimittäin. Eiköhän sittenkin
mahda juosta tarpeellinen kultasuoni kotimaasta?

--Kyllähän tässä monikin, hän alotti hitaasti, taitaisi mielellään
Englantiin muuttaa, jopa tulla Englannin alammaiseksikin, ellei tuota
aineellista kysymystä olisi.

--Niinpä niin, myönteli Johannes. Sehän se ratkaisee.

--Ratkaiseepa hyvinkin, jahkaili Muttila. Suo nyt sentähden anteeksi
yksi kysymys, koska kerran ollaan vanhoja tuttavia.

--Vaikka sata!

--Suoraan sanoen: millä esim. sinä tulet toimeen siellä?

Johannes oli odottanut kysymystä. Olihan se itse asiassa aivan
luonnollinen.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä Muttilan vilpittömälle
mielenkiinnolle, joka kuvastui hänen jokaisessa kasvonjuonteessaan.

--Työllä, hän virkahti keveästi. Minä kirjoitan.

--Ai, se on totta! oli Muttilakin vasta muistavinaan. Sinähän julkaisit
jo monta vuotta sitten jonkun teoksen, joka herätti suurta huomiota.

--Kyllä.

--Jotakin yhteiskunnallista?

--»Suomi tulevaisuuden valtiona.» Juuri niin. Se on käännetty nyt
monelle kielelle, myöskin englanninkielelle.

--Ja sinä ansaitset sillä jotakin?

--En sillä juuri enää, vaan muilla. Minä olen kirjoittanut monta
muutakin teosta sen jälkeen.

--Yhteiskunnallisia?

--Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään.
Minä kirjoitan suoraan englanniksi.

Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.

--Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän
sitä tule kaikkea seuratuksi.

--Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä
kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.

He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset
maailmat olivat heidän välillään.

--Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien
palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään.
Ja useimmin hyvää.

--Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät
ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika
hopealusikasta.

--Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on,
että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.

--Älä helkkarissa! Sanotko niin?

Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne
sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan
olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.

--Eiväthän ne kuitenkaan ole ostettavissa, koki hän puolustella. Ei
meillä niinkuin Ranskassa ja monessa muussa maassa.

--Eivät poliittisesti tosin, myönsi Johannes. Mutta kaikissa muissa
suhteissa ne sitten ovatkin täydellisesti selkärangattomia.

--Missä suhteissa tarkoitat?

--Kaikissa henkisissä suhteissa. Niissä ne ovat kokonaan lukijakuntansa
enemmistöstä riippuvaisia.

--Eivätköhän mahda olla muissakin maissa?

--Eivät missään niinkuin teillä. Muualla täytyy sentään _sanoa_
jotakin, olla _joku_ vakaumus. Teillä ei kohta ole mitään vakaumusta
kenelläkään ja siksi alkavatkin kaikki sivistyneet ihmiset siellä olla
yksimielisiä.

--Siihenhän sitä on pyritty, tuumi Muttila. Tarkoitan yksimielisyyteen.

--Mutta tiedätkö, mikä siitä on seurauksena? Maan henkisen tason
aleneminen. Harmaa, yksitoikkoinen ikävyys, joka tappaa kaiken
yritteliäisyyden ja elämän-ilon.

--Siihenkin on Venäjä syypää.

--Te olette nyt kerta kaikkiaan tottuneet Venäjää kaikesta syyttämään.

--Mutta _onhan_ se syypää, virkahti Muttila vakaumuksella. _Olisihan_
meillä toisin asiat, jos me olisimme itsenäinen ja vapaa valtakunta.

He olivat kumpikin alkaneet kiihtyä jo jonkun verran.

Johannes huomasi sen ensiksi ja kiirehti myös ensimmäisenä itsensä
hillitsemään.

--Se on asia, sanoi hän tyynesti, josta en tahdo mielelläni
keskustella. Mutta jos asia olisikin, kuten sanot, sitä suurempi
edesvastuu lankeaa siellä teidän puolueittenne ja sanomalehdistönne
niskoille.

--Kuinka niin?

--Ne eivät ole rehellisiä. Sinä tietysti sanot, että Venäjä on syypää
siihenkin. Mutta minä en usko sitä!

--Itse puhuit venäläisestä kansansielusta äsken. Se tarttuu.

--Kyllä. Mutta sen epärehellisyys ei ole vielä kaikkein vaarallisinta.
Paljon vaarallisempi kuin se on tuo ääretön venäläinen haluttomuus ja
elämän-ikävä.

--Vapauta sinä vain meidät venäläisestä virkavallasta! Kyllä me sitten
aina noista sielullisista asioista selviämme.

--Älä halveksi niidenkään merkitystä! Katso venäläisiä itseään: nyt he
hyppivät jo Imatraan pelkästä elämän-väsyneisyydestä.

--Hyvä, että hyppivät. Eiväthän siten ainakaan muille pahaa tee.

--Odottakaa vain, siksi kuin teidän nuorisonne seuraa jäljestä! Minua
ei ihmetyttäisi ollenkaan, jos lukisin huomisen päivän sanomalehdestä,
että Helsinkiin on perustettu ensimmäinen itsemurhaajaklubi.

--Sitä ei tule ikinä tapahtumaan.

He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi
vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan.




3.


--Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella,
välinpitämättömällä äänellä.

--Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät
siellä.

--Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.

--Emmepäs ole tavanneet? Asuitko kauan Münchenissä?

--Koko syksyn. Ja nyt sinä matkustat Milanoon?

--Päinvastoin Roomaan.

--Roomaan? Siinä tapauksessa sinun täytyy muuttaa vaunua Veronassa.

--Minä tiedän. Ja sinä? Minne sinä matkustat?

--Roomaan. Me saamme siis matkaseuraa toisistamme.

Johanneksen olisi koko ajan tehnyt mieli kysyä jotakin Liisasta. Mutta
hän ei uskaltanut.

Mahtoikohan Liisa olla mukana? Kenties tässä aivan lähellä, jonkun
askeleen päässä, ohuen lasioven takana?

Mitä hänestä oli mahtanut tulla?

Kuinka he kaksi katsoisivat silmiin toisiaan? Kuinka puristaisivat
toisiaan kädestä ja tekisivät tavallisia, jokapäiväisiä kysymyksiä?

Hänen sydämensä oli oudosti sylkähtänyt, kun hän kuuli, että Muttila
oli asunut samaan aikaan kuin hekin Münchenissä.

Kenties oli Liisakin asunut siellä? Kulkenut samoja katuja, syönyt
samoissa ravintoloissa? Kenties istunut samoilla tuoleilla, katsellut
samoista ikkunoista, ihaillut samoja toreja tai ollut ikävystynyt
samoista näköaloista?

Kuinka kummallista!

Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen
kättään koskettaa?

Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen
kanssa.

Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut
rakkaampi hänelle niitä molempia.

Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään.

Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi
kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä
hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman
kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä,
mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää.

»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen
äänen kysyvän sisällään.

»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten
tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain
kuin olisi joku kutsunut minua elämään.»

»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä,
etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja
rakastettu!»

»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan,
niin kauan. En voi muistaa enää.»

»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut
ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin
luokseni?»

»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi
minua vaaditaan jälleen elämään?»

»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole
koskaan ketään muuta naista rakastanut.»

»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä
muista? Joku tappoi minut.»

»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua
henkiin-virvoittelen!»

»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen
kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.»

»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä _tahdon_ niin. Meillä on vielä
paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.»

»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä?
Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.»

»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?»

»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa.
Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.»

»Mutta _olethan_ sinä siinä! Näenhän minä sinut, _kuulenhan_ minä
puhuvan sinun! Olethan sinä Liisa.»

»Liisan haamu olen. Sitä Liisaa, jota sinä kerran rakastit ja joka myös
kerran rakasti sinua niin palavasti, ei ole enää. Hän meni pois samalla
kuin sinä hylkäsit minut.»

»Herra jumala! Olisinko minä sittenkin tappanut sinut?»

»En tiedä. Mutta jos tunnet sen, joka tappoi minut, kysy häneltä, mitä
pahaa minä olin tehnyt hänelle!»

»Et mitään, et mitään! Pelkkää hyvää, korkeata ja siunattua.»

»Miksi hän teki sen siis? Minä en olisi tahtonut kuolla vielä. Elämä
oli niin ihana, mutta niin lyhyt, niin lyhyt. Minun ainoa elämäni!»

»Liisa, Liisa! Älä puhu noin! Sinä et _saa_ puhua noin! Minä en kestä
kuulla sinua, Liisa! Etkö koskaan, etkö koskaan voi antaa anteeksi
minulle?»

»Ethän sinä ole tehnyt minulle mitään. Hän teki, se toinen. Hän, jota
minä rakastin!»

»Liisa! Minä olin hullu, minä olin mielipuoli silloin. Minä en tiennyt,
mitä tein. Liisa! Pyydän polvillani, anna anteeksi minulle.»

»Sinä unohdat, että olen kuollut. Minä en voi antaa anteeksi enää
kenellekään.»

»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!»

»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä,
kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja
totella häntä.»

»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka
paljon rakastan sinua.»

»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka
paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.»

»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet
toisemme?»

»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot
minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?»

»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa!
Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä
alhaalla on?»

»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi
minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä
rakastamasta!?»

Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia.

Johannesta puistatti.

Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä
ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän.

Myöskin Muttila huomasi jotakin.

--Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin
kuoleman-kalpeaksi.

--Kuoleman?

Johannes tuijotti häneen kauhistuneena.

Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli
kuolleen kanssa?

Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa
kalman ja käärinliinojen hajua?

--Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman?

--Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain
semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut.

--Et pahempaa?

Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti
häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi
oikein levottomaksi hänen puolestaan.

--Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan
edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää.

Johannes istui koneellisesti.

Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi
Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan.

--Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja
matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää
sinulle.

--Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti.

--Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.

Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt
pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta.

Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan.

Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa.

Liisa _hänen_ vaimonsa! Liisa tuossa seinän takana! Liisa kenties juuri
astumaisillaan esille ja tulemaisillaan häntä tervehtimään, kädessä
konjakkilasi!

Johannesta rupesi jälleen pyörryttämään.

Tietysti se oli Liisa. Eihän se voinut olla kukaan muu.

Tiesihän hän ja oli jo vuosikausia tiennyt, että Liisalla oli suhde
Muttilan kanssa. Mutta hän ei ollut tiennyt, että Liisa oli Muttilan
vaimo!

Eihän siinä itse asiassa mitään ihmeellistä ollut. Kuitenkin se
vaikutti häneen tällä hetkellä hyvin kummallisesti.

Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut
kokonaan hänelle kirjoittamasta.

Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin.
Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän,
määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa!

Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää.

Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään! Vieras mies hän oli. He
kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa.

Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa?

Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja
hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle.

Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!

Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan,
siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä
tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti,
että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa
tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä.

Mitä vääryyttä? Miten loukannut?

Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle,
Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.

Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi
mennä naimisiin oudon miehen kanssa?

Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut
Liisalle avioliitostaan?

Mutta sehän oli toinen seikka!

Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta
ijäti rakastavansa.

Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta
petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin
hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain
seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan.

Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään.
Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään?

Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos
hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran,
pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan
asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka
perinyt.

Silloin olisi maailman loppu tullut!

Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati
sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai
kuolleista heräävältä.

Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta?

Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari
kädessään.

--Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa.
Saapas tästä, saapas-matti!

_Liisa!_ Se oli siis sittenkin hän.

Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella.

--Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin.

Sitten hän sen enempiin selityksiin antautumatta ojensi kätensä ja
hävisi vaunun-osastoonsa. Muttila katsoi hänen jälkeensä päätään
pudistaen.

Huonot hermot, ajatteli hän melkein ääneen, huonot hermot! Terveys
pilalla tykkänään. Eipä taida olla paljoa iloa tuollakaan pojalla
varallisuudestaan eikä Englannin alammaisuudesta.

Samalla ei hän voinut olla mielihyvällä omaa turpeata, tukevaa
ruumiinrakennustaan muistamatta. Rinta kuin ryövärillä, hermot kuin
laivatouvit.

Oli se sentään hyvä, että ihmisellä oli fysiikkaa.

Sillä fysiikka, se se oli kaikki kaikessa. Mutta fysiikkaa oli myöskin
hoidettava ja hoidettava kunnollisesti. Täytyi syödä paljon ja nukkua
paljon eikä liiaksi rasittaa itseään, ei työllä eikä edes rakkaudella.

Toistaiseksi ei hänellä kuitenkaan vielä hätää ollut. Oli vain ruvennut
viime aikoina tuntumaan umpisuolen paikoilla niinkuin pientä pakotusta.

Sitä täytyi pitää silmällä. Semmoisesta oli terve mies ennenkin
keikahtanut ketarat taivasta kohden.

Näissä luvallisissa mietteissä kääntyi Muttilakin hitaasti omaan
vaunun-osastoonsa.




4.


Pohjois-Italia sivuutettiin yön pimeydessä. Vasta Firenzestä alkaen
rupesi jumalan luonto jälleen junan ikkunassa istujalle pakisemaan.

Aamu-aurinko oli kirkas ja kuulakka. Ilmassa oli ihmeellinen heleys ja
tasaisilla vuorijonoilla levolliset, sopusuhtaiset ääriviivat, alpeille
täysin vastakkaiset.

Mutta maat olivat kuurassa täälläkin ja jääkylmässä junavaunussa
yökauden istuneelta jäsenet kaikki kohmettuneet.

Kuppi kuumaa kahvia olisi nyt ollut tuiki välttämätön etelämaista
tunnelmaa kohottamaan. Mutta ruokavaunua ei voinut löytää
hakemallakaan.

Saksalaiset kuuluivat tömistelevän asemasilloilla, lyövän ovia,
kulkevan läpi vaununkäytävien kiroillen ja haukuskelevan Italian huonoa
järjestystä. Annas, jos he itse kerran pääsisivät tässä maassa
isännöimään!

Silloin ei muuta kuin »rechts!», »links!», »um die Ecke!» Kuin
sotakomennon mukaan.

Johannes ei ollut koko yönä silmää ummistanut.

Hänellä oli ollut paanillinen kauhu nähdä Liisaa. Heti päästyään
Muttilasta ja omaan vaunun-osastoonsa sijoituttuaan, missä rouva
Rabbing oli ottanut vastaan hänet varmalla, ystävällisellä hymyllään,
hän oli ruvennut tuumimaan keinoja, miten estää heidän mahdollista
yhteensattumistaan tuon toisen pariskunnan kanssa.

Varsinkin Veronaa hän oli pelännyt kuin kuolemaa.

Siellä oli muutettava toiseen vaunuun. Tietysti satuttaisi kohtalo,
joka aina oli täynnä konnanjuonia, heidät neljä samaan osastoon,
kenties Liisan vielä häntä, Johannesta, vastapäätä!

Siitä tulisi ihana matka! Mikä perheellinen, mikä sukulaisesti
tutunomainen jälleentapaaminen!

Vihdoin oli tuo ajatus käynyt Johannekselle niin kiusalliseksi, että
hänen oli täytynyt ryhtyä asiallisiin toimenpiteisiin sen johdosta.

Hän oli noussut ja lähtenyt junankuljettajaa etsimään. Maksoi, mitä
maksoi! Hänen oli estettävä tuo yhteentörmäys.

Hän tapasi junankuljettajan.

--Mihin tämä vaunu menee? hän kysyi mahtipontisesti.

--Milanoon, hyvä herra, Milanoon, vastasi toinen.

--Mutta minulla on piletti Roomaan. Minä en aio muuttaa tästä
mihinkään.

--Täytyy, hyvä herra, täytyy. Rooman vaunu meni rikki. Me emme voi
mitään.

Johannes painoi kultarahan hänen käteensä. Junankuljettaja vilkaisi
siihen ja näytti heti yskän ymmärtävän.

--Se menee Roomaan siis, hän lausui kumartaen. Koetan toimia Teidän
ylhäisyytenne tyytyväisyydeksi.

Johannes vilkutti hänelle toista kultarahaa peukalonsa ja etusormensa
välissä.

--Se ei ole sillä hyvä, hän sanoi, että se menee Roomaan. Mutta teidän
täytyy poistaa meidän vaunun-osastostamme kaikki muut matkustajat ja
estää uusia sinne tulemasta.

--Se on helposti tehty.

Juna saapui samassa Veronan asemalle. Junankuljettaja syöksyi
Johanneksen vaunun-osastoon hirmuisella huudolla ja metelillä,
heitellen ulos tavaroita ja ihmisiä, tunkien käsittämättömiä sanoja
suustaan, kuurona kaikille vimmastuneille vastaväitteille.

--Muutto! hän hokee vain. Vaunun muutos, hyvät naiset ja herrat!

Muutamassa sekunnissa on osasto tyhjennetty.

Sitten hän rientää asemasillalle. Sieltä alkaa kuulua ankara
puheenpolina, tällä kertaa junankuljettajan ja asemapäällikön välillä.

Rouva Rabbing ei aluksi ymmärrä mitään. Hänkin kiirehtii lähtöä
vaunusta.

Johannes hymyilee ja selittää hänelle asian. Mutta samassa tulee
junankuljettaja läähättäen.

--Ei, se ei käy sittenkään, hän ilmoittaa raivostuneena Johannekselle.
Tämän vaunun täytyy Milanoon.

--Mutta tehän lupasitte! tiukkaa Johannes ankarana.

--Ei auta! On ennen käynyt päinsä. Mutta asemapäällikkö on lahjottu.
Sellainen sika! Mutta toisen vaunun minä voin herrasväelle hommata.

--Tyhjän vaunun?

--Aivan uuden vaunun, johon ei pääse ristinsieluakaan.

Hän sai toisen kultarahansa. Ja hän hommasi toisen vaunun Johannesta ja
rouva Rabbingia varten, mutta jääkylmän, sillä se liitettiin nyt vasta
junaan.

Johannes hengähti kaikissa tapauksissa helpotuksesta siihen päästyään.
Vaara oli toistaiseksi vältetty siis!

Mutta koko yön hän istui ikkunan poskessa mietiskellen, mitä aamu
mahdollisesti toisi tullessaan.

Turhaan hän koetti tyynnyttää itseään. Miksi hän oli levoton
oikeastaan? Pelkäsikö hän Liisaa? Rakastiko hän ehkä vielä tuota naista
vai vihasiko hän niin sanomattomasti?

Hassutusta! ajatteli hän itse. Minä en yksinkertaisesti halua nähdä
häntä. Onhan se aivan luonnollista. Se voisi vaikuttaa kiusallisesti
minuun.

Näin oli yö kulunut.

Yö pitkä kuin iankaikkisuus. Aamunkoitossa heräsi rouva Rabbing ja
kysyi, mitä Johannes mietiskeli.

Johannes vavahti. Naisilla oli usein merkillinen aavistuskyky.

--Kuinka niin? hän kysyi vain vastauksen asemasta. Oletko nukkunut
hyvin?

Rouva Rabbing oli koettanut tässä kylmyydessä nukkua edes. Johannes oli
yöllä huomaamatta luovuttanut hänen peitokseen myös oman
päällysvaatteensa. Mutta hän oli kuullut kuitenkin, kuinka toinen oli
viluissaan, kuten hän luuli, ääntelehtinyt ja kääntelehtinyt.

Eikä Johannes ollut voinut olla sydämensä pohjasta manailematta tuota
lemmon junankuljettajaa, joka heidät oli syössyt tähän jäähelvettiin.

Täydellinen kylänheittiö! hän oli itsekseen ajatellut. Sellainen sillä
naamakin oli. Hupaisen näköinen kyllä, mutta kertoileva monista
kestetyistä elämänkohtaloista.

--Minä olen nähnyt unta, selitti rouva Rabbing. Sinä taistelit jonkun
pedon kanssa.

--Pedon? naurahti Johannes väkinäisesti. Karhun vai suden?

--Se oli puoleksi eläin, puoleksi ihminen. Sillä oli naisen pää ja
kaula, mutta linnun siivet ja alaruumis.

--Niinkuin harpyialla? pisti Johannes piloillaan.

--Jotakin sinnepäin, jatkoi rouva Rabbing vakavasti. Se tapahtui
marmorilinnassa meren rannalla. Ovet olivat merelle auki ja minä
seisoin ulkonevalla parvekkeella nojaten pilariin ja odottaen taistelun
tulosta.

--Kumpi voitti?

--En tiedä. Minä heräsin siihen.

--Tottahan minä toki linnun voitin!

--Älä ole niin varma siitä! Sillä oli pitkät kynnet ja terävä nokka,
joita se käytti epätoivon vimmalla ja taituruudella.

--Epätoivon? Siis olin minä sittenkin voimakkaampi.

--Ehkä olit. Linnun luut ruskivat sinun kourissasi. Mutta sinäkin olit
yltä päältä veressä. Se, joka joutui maahan, karkasi taas
kaksinkertaisella voimalla ylös.

--Ettet sinäkään tullut väliin!

--Minä olin asetettu vain katsojaksi. Hyi, se oli inhoittava uni!

Rouva Rabbing peitti kasvonsa käsillään.

--Olipa kyllä, myönsi Johannes. Mistähän sellaista tuleekaan! Mutta
voitko sinä arvata myöskin taistelun syytä.

--En. Minä näin ainoastaan, että sinä tahdoit tulla minun luokseni
parvekkeelle ja että toinen tahtoi estää sinua siitä.

--Ahaa, pieni mustasukkaisuuden näytelmä siis!

--Saattoi olla. Mutta se olisi voinut kummaltakin puolen hiukan
suuremmalla ritarillisuudella ja vähemmällä väkivaltaisuudella
tapahtua.

Rouva Rabbing nousi väristen.

--Minun on kylmä, hän sanoi. Milloin me tulemme perille?

--Oh, siihen on vielä monta tuntia! Mutta toivottavasti me saamme tänne
joitakin lämmitysvehkeitä.

He saivatkin seuraavalta asemalta joitakin kuumia putkia jalkojensa
alle.

Myöskin päivä alkoi jo jonkun verran lämmittää. Kuura oli jäänyt ammoin
jo jälellepäin, vaikka oltiin keskellä joulukuuta. Huomasi kaikesta,
myöskin maiseman aina troopillisemmiksi käyvistä piirteistä, että
riennettiin kohti etelää.

--Luuletko, virkahti rouva Rabbing mietiskellen, että tulemme hyvin
Roomassa viihtymään?

--En tiedä, vastasi Johannes. Minä en ole asunut siellä milloinkaan.

--Mutta sinä olet ollut siellä kuitenkin?

--Kyllä. Kymmenkunnan vuotta sitten. Mutta minä olin silloin vielä
liian nuori viihtyäkseni niin vanhassa ja hiljaisessa kaupungissa.

Liisan kanssa hän oli ollut siellä. Liisan kanssa he olivat tulleet
sinne keskellä kesää Rivieralta ja matkustaneet heti parin päivän
perästä eteenpäin Napoliin ja Sorrentoon.

Tuskin he olivat ehtineet paria museota ja muutamia kiviraunioita
näkemään.

Niihinkin he olivat vilaisseet vain kuin säälistä ja ohimennen. Mitä
merkitsivät kaiken maailman museot ja kivirauniot heille kahdelle,
jotka juuri silloin olivat ensimmäistä kesäänsä yhdessä viettäneet!

Eivät mitään. Eivät enempää kuin hyttysen hyrinä taivaan korkeudessa
kiitävälle kotkaparille.

Nyt hän päätti korjata tuonkin laiminlyönnin.

Siinä olikin jo Tiber-virta, kiemurteleva savisten rantojensa uomassa.
Ja tuossa hurahti jo juna ikuisen kaupungin harmaiden muurien sisälle.

Jospa jumala nyt vain varjelisi asemalla, ettei hänen olisi tarvis
tavata Liisaa! Sitten olisi kaikki hyvin.

Kaikki hyvin. Ainakin toistaiseksi.

Luoja kuuli hänen rukouksensa. Ja varman englantilaisen gentlemannin
hahmolla, vaikka suomalainen epävarmuus sydämessä, istui Johannes kohta
rouva Rabbingin vierellä upeissa ajopeleissä, matkalla erääsen
ensiluokkaiseen anglosaksiseen hotelliin keskikaupungilla, joka oli
kuin vartavasten luotu juuri heidän tapaistensa matkailijain kukkaron
keventämiseksi.

Ei jälkiäkään Liisasta eikä Muttilasta.




5.


Rooma valloitti aluksi Johanneksen kokonaan.

Häneltä jäi hyvin vähän aikaa millekään tunnontuskille, mietiskelyille
ja hiuksenhienoille sielunerittelyille. Hän oli koko päivät liikkeessä.
Jokainen vanha kirkko ja palatsi, jokainen museo, jokainen taulu ja
kuvapatsas oli katsottava, tutkittava, tuomittava ja oman aikakautensa
puitteisiin asetettava.

Rouva Rabbing seurasi uskollisesti mukana. Hänestäkin oli tämä
puolitieteellinen, puolitaiteellinen innostuksen puuska kovin hauskaa,
sillä niin paljon kuin hänkin oli maailmaa matkustellut, ei hänkään
ollut koskaan viitsinyt ottaa perusteellisesti selkoa mistään, saati
sitten niin vanhoista asioista kuin tässä oli kysymys.

Hänen sivistyksensä oli muodollinen ja pintapuolinen, kuten yleensä
nykyaikaisen europalaisen ylimysnaisen. Johanneksen vuoksi hän
kuitenkin oli viime vuosina koettanut tarmonsa takaa syventyä
erinäisten yhteiskunnallisten kirjailijain ja kansallistalouden
tutkijain ongelmiin.

Muuten hän lauleli, soitteli, lueskeli, jopa teki käsitöitäkin. Viime
talvena hän oli oppinut italiankielen, jota hän taisi melkein
täydellisesti. Hän olikin hyväksi avuksi Johannekselle, jonka
kielitaito tässä suhteessa oli jotakuinkin alkeellinen.

Muuten hän viihtyi hyvin yksin. Johannes ihmetteli sitä usein hänelle
itselleenkin, mutta rouva Rabbing vastasi vain hymyillen, että hänellä
ei ollut ikävä koskaan.

Hänellä oli aina niin paljon ajattelemista, sanoi hän.

Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä
pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa
maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista
vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi
ja tuumia kumpikin omia asioitaan.

Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei
enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa
junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena,
valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan
nykyistä rauhaansa ja onneansa.

Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää
Muttilaakaan.

Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta
suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla
Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen
tunnustaa.

Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin
historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja
yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva
tiedonhalu.

Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä
humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta.

Hän ei _tahtonut_ ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella
muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla
mielikuvilla ja ajatuksilla.

Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi
jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen
sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi!

Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle.

Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin
niin tutunomaisissa.

Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan
hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien
harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen.

Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista.
Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän
lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon
ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä.

Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan
tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut!

Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen
maan piiriä vallitsemaan.

Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä,
aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes
hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi,
kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää.

--Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen
leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen
tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle.

--Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut
siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi.

--Etkä ole mustasukkainen?

--Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi
mustasilmäisistä roomattarista!

Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin
eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla.

Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin
taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan
käynnillään Colonnan kokoelmissa.

Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet
vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa
pehmeillä patjoilla.

Mutta Rooma valvoi.

Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan.
Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina
kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste
ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä.

Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja
kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman
asukasten.

Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin,
itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta
talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista
tahi portinrauniosta.

Johannes ajatteli aikojaan.

Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän
oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet
täydellisesti valloittanut.

Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin
vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä
seuraava keskustelu:

»Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin
synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme
miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen
myrskyn maailmaan?»

»Teet liian monta kysymystä yht'aikaa.»

»Siispä koeta vastata niihin kuhunkin kerrallaan!»

»Oikein sanot, että olen outo matkamies. Sillä on oma itseni jälleen
outo minulle. Enkä tiedä, mistä tulen ja minne menen. Sillä niin kauan
kuin muistan ovat ajatukseni kiertäneet yksiä ympyröitä.»

»Siis on sinulla elämänsuru?»

»Lie yhtä suuri kuin on elämän-ilonikin. Mutta en nyt tällä kertaa sitä
mieti enkä ylimalkaan itseäni ollenkaan.»

»Mitä muuta olet keksinyt arvokasta ajateltavaa?»

»Tuumin tuota, kuka olet ja kenen kanssa keskustelen. Tahdon tulla
salaisuutesi tuntemaan.»

»Tahdot siis päästä pois itsestäsi?»

»Juuri niin. Mutta mistä arvasit sen?»

»Ja tehdä sen minun avullani?»

»Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta
minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!»

»Miltä? Keneltä?»

»Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.»

Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin
sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella.

»Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun
tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin
kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään,
eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.»

»En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen
maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla
luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!»

»_Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät_, sanoi jo hän, joka oli
viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä
kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?»

»Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan
Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on
pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko
vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko
tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?»

»Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan
asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun
kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta
en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys
heikompi kuin päivänpaiste.»

»On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En
ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin
pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen
tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin
vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.»

»Ah! Siispä kuulut sinä _Valkean miehen_ rotuun, jonka rohkeus on yhtä
kuulu kuin hänen julmuutensa.»

»_Homo sapiens_ on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta:
_tehkää maa itsellenne alammaiseksi_!»

Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.

Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä
kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä
kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi
kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista
sortajaansa lakki kourassa puhuttelee:

»Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen
taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle
leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä
pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman
suuren sukukuntasi alkujuurta.»

»Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?»

»Sanoit itse, että olet outo itsellesi.»

»Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni
tuntemaan.»

»Ei voi sitä kukaan kuolevainen.»

Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet
tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle,
ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin,
johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli
olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa.

Esimerkiksi näin:

»Tahdotko minuun lähemmin tutustua? Olen Rooma ennen etruskeja. Taikka
minuun? Tulen Palatinumilta, haastan haudoista, joiden kummuilla jo
Romuluksen aikuinen paimen-yhteiskunta voi kesä-iltoina muistella
tarujen takaisia esivanhempiaan?»

Ja näin:

»Et suinkaan heistä välittäne, vaan minusta. Voin kertoa sinulle Rooman
kuningastarut, kuinka Capitolium rakennettiin ja Juppiterin ensimmäinen
temppeli perustettiin. Taikka minusta? Tiedän miten tasavalta alkoi,
mistä ensimmäiset konsulit puhuivat ja mistä portista oli voitollisten
legionain tapa marssia Rooman muurien sisälle.»

Ja näin:

»Nuo kaikki ovat lastentaruja minun rinnallani. Tahtonet tuntea Rooman
kaikessa kunniassaan, maiden ja kansojen valtiaana, Hannibalin
voittajana, Jugurthan kukistajana? Ihailetko kansalaiskuntoa,
tasavaltalaisia hyveitä, ankaroita ja yksinkertaisia tapoja? Sanalla
sanoen, koko tuota vanhan kansan rautatammista polvea, joka jo epäili
Hellaan veltostuneen hengen tulevan heidän lastensa ja lastenlastensa
turmioksi?»

Myöskin näin saattoivat ne sanoa:

»Juuri turmeltuminen onkin mieltäkiinnittävin aika kunkin kansan
elämässä. Terveet eivät tarvitse parannusta, vaan sairaat, ja
kansanhengen täytyy jo potea paljon, ennen kuin se ryhtyy voitelemaan
haavojaan tieteen ja taiteen suloisella, pettävällä palsamilla.
Tahtonet tutustua Rooman keisariaikaan, sen sivistykseen, sen
huvituksiin, sen määrättömään loistoon ja rajattomaan nautinnonhimoon?
Niistä kaikista voin _minä_ antaa tarkimmat tiedot sinulle.»

Kuuntelija piteli jo korviaan. Mutta nyt vasta ne alkoivat esitellä
itseään joukottain ja tukuttain:

»Kansainvaellusten Rooma olen. Tahdotko tietää, mikä oli muotoni
silloin, kun Alarikin ja Geiserikin laumat hautasivat alleen vanhan
maailman sivistysmuistot?»

»Ensimmäisen kristillisen kirkon Rooma olen. Tuon terveisiä sinulle
apostolien vankiholveista ja sirkustanterilta, jotka ovat tuhansien ja
jälleen tuhansien marttyyrien verellä kostutetut.»

»Paavin rautainen Rooma olen. Hallitsen ihmishenget ja omattunnot
kahleilla lujemmilla kuin ne, joita kerran kantoivat voittamani kansat
auringonnoususta hamaan sen laskuun asti.»

»Renässansin kukkiva Rooma olen. Tulen Borghesen, Corsinin, Farnesen ja
Dorian palatseista. Tahdotko tulla Orsinit, Chigit, Colonnat, Borgiat
ja muut sukuni suuret heidän huikaisevissa juhlapidoissaan tuntemaan?»

»Suurten taiteilijain Rooma olen. Lienet väsynyt pitopöytiin ja halajat
seurustella vain runoilijain, maalarien, kuvanveistäjien ja
arkkitehtien kanssa. Taikka et viitsi sitäkään, vaan vetäydyt pois
kaupungin hälinästä tuonne Frascatin vuorten varjoisille rinteille.
Siellä ovat, paitsi viinitarhoja, Torlonian ja Aldobrandinin linnat
kokonaan sinun käytettävissäsi.»

Tuo kuulosti jo sangen houkuttelevalta.

Mutta äänet jatkoivat yhä vuosisadalta vuosisadalle soipaa
seireenilauluaan. Vihdoin suuttui itse Garibaldin jättiläispatsas
Janiculuksella tähän loputtomaan puheenpolinaan ja ärjäsi äänellä, joka
soi kuin torventoitotus sinertävän ilman halki:

»Tukkikaa suunne! Eihän vieras ole tahtonut tuosta kaikesta mitään
kysyä. Hänhän on vain tahtonut tietää Rooman olemuksen. Ja sen mahtanen
minä voida parhaiten selittää, joka olen tehnyt tämän kaupungin jälleen
ihanan isänmaani poliittiseksi keskipisteeksi. Rooman olemus on
_vapaus_ ja sillä hyvä!»

Sitten hän lisäsi vielä ikäänkuin lempeämmin:

»Kuka vielä tahtoo jotakin tietää, kysyköön auringolta, jonka säteet
tanssivat tuolla pilviä piirtävien lumivuorien yllä. Ne tietävät
Roomasta enempi kuin minäkin ja voivat antaa pätevimmän vastauksen.»

Tosiaan! Sieltähän kohosivatkin yli kaupungin nuo Rooman vaiheiden
mykät todistajat, ikuiset ja järkkymättömät kuin luonnon lait, kuin
taivaan vaskiset vallanpitäjät.

Päivän ystävälliset säteet niiden rinteillä lupautuivat heti mielellään
näitä langattomia sähkösanomia kiidättämään.

»Rooman olemus on ympyrä», sanoivat ne. »Se sulkee sisäänsä
iankaikkisuuden. Rooman olemus on ikuinen rauha ja sopusointu keskellä
ajan pieniä pirskehiä. Rooman olemus on ikuinen onni särjetyille
sydämille, mutta kalvava tuska ja kaihomieli niille, jotka vielä
halajavat hetken suruja, hetken iloja ja taisteloita.»

Johannes tunsi piston sydämessään. Tuo viimeinen tuntui miltei kuin
häntä varten tarkoitetulta.

Sillä koko ajan hänen siinä päivänpaisteisella kivipenkillä istuessaan
oli Liisan kuva, kaikista äänistä ja kangastuksista huolimatta, jälleen
liidellyt hänen sielunsilmiensä edessä.




6.


Varoittanut oli rouva Rabbing Johannesta mustasilmäisistä
roomattarista. Kuitenkin sattui hänen tielleen sellainenkin, joka
varmaan joidenkuiden toisten olosuhteiden ja mielentilojen vallitessa
olisi voinut käydä hänen kohtalolleen hyvinkin määrääväksi.

Se oli eräs orpo tyttö samasta pensionaatista Corson varrella, jossa he
itsekin asuivat ja johon he olivat jo parin päivän jälkeen
loistohotellistaan muuttaneet.

Oikeastaan hän ei ollut roomalainen, vaan sisilialainen, Carmela
nimeltään.

Hän oli kadottanut vanhempansa ja kaikki sukulaisensa Messinan
maanjäristyksessä. Lähetetty sieltä noina hirmun ja kauhun päivinä
jonkun hyväntekeväisyys-komitean toimesta Roomaan ja sai nyt ikäänkuin
armosta asua tässä pensionaatissa, jonka pitäjät olivat sisilialaisia
niinkuin hänkin ja olivat olleet hänen vanhempiensa hyviä tuttavia.

Itse asiassa teki Carmela kyllä työtä leipänsä edestä. Koko
taloudenhoito lepäsi nimittäin miltei kokonaan hänen nuorilla
hartioillaan.

Carmela oli kiltti tyttö, ahkera ja iloinen, lauleli aamusta iltaan ja
oli kaikkien suosikki, sekä vieraiden että isäntäväen. Myöskin rouva
Rabbing oli ensi hetkestä saakka ruvennut hänestä paljon pitämään.

Tyttö puolestaan aivan jumaloitsi häntä.

Hän tahtoi mielellään oppia ranskaa ja englantia, joista hänellä voisi
olla paljon hyötyä vastaisuudessa ja joita hän jo nyt olisi tarvinnut
jokapäiväisessä toimessaan. Johannes ja rouva Rabbing suostuivatkin
hänelle näissä kielissä tunteja antamaan, kumpi kulloinkin jouti
paremmin.

Rouva Rabbing opetti hänelle myöskin suomalaisia kansanlauluja,
joiden yksinkertaiset sanat hän oppi helposti ulkoa ja joilla hän
ilahutti pensionaatin kansainvälistä yleisöä heidän yhteisissä
salonki-illoissaan.

Niiden kautta myöskin Johannes tuli tuttavallisemmalle jalalle hänen
kanssaan.

Se tapahtui itse joulu-aaton iltana, jota italialaisetkin olivat tällä
kertaa pohjoismaisten vieraittensa kunniaksi yhtyneet viettämään. Olipa
hankittu pöydälle pieni joulupuukin ja se pohjoismaiseen tapaan
koristettu.

Johannes ei oikeastaan pitänyt tästä hommasta ollenkaan. Mieluimmin hän
olisi jättänyt kokonaan viettämättä tämän niinkuin niin monet muutkin
joulut, sillä ne olivat yleensä omiaan hänessä pelkkiä surumielisiä
ajatuksia ja mielialoja herättämään. Mutta kun ystävällinen isäntäväki
kerran niin tahtoi, ei hänkään voinut olla raakalainen ja loukata heitä
poissa pysymällä.

Hänen täytyi olla mukana. Pitää seuraa ja hymyillä, vaikka hänen
hermonsa olivat kireällä kuin viulunkielet ja hän huomasi synnynnäisen
melankoliansa nousevan joka hetki yhä tummempana sydämen pohjasuosta.

Äkkiä hiljenivät kaikki. Carmela lauloi.

Hän oli suorittanut jo »Tuoll' on mun kultani» ja »Ainoa olen talon
tyttö», jotka kuuluivat hänen vakinaiseen ohjelmistoonsa. Kumpaakin oli
palkittu kättentaputuksilla ja jälkimmäinen vaadittu toistettavaksi.

Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan.

Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat
hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu
koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes
koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon
hienolle matolle putoamasta.

Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus,
jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut.

Johannes nousi kalpeana.

Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan
mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin
heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa
tapahtunut.

»Aamulla varhain kun aurinko nousi.»

Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain
eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko
esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut.

»Silloin ma unestani heräsin.»

Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä,
jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia,
hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa
osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa
rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään.

»Sydämeni oli niin surusta raskas.»

Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo
maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä,
tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista
kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on
vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti
kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen.

»Miksis kultani hylkäsit mun?»

Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään
enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva
Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa.

Carmela sai kiinni hänet käytävässä.

Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut
mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli
tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla
kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen
paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta.

Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa
tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva,
epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet
tuolle vieraalle miehelle antamaan.

Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti
häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut
kultavirta.

Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua?
Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken
tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja
onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle?

Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran
olisi mahdollisuus syntyä uudestaan!

Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä?
Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin!

Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että _jos_ tämä oli
oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana
silmänräpäystäkään.

Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan?

Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä.
Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää
aistikiihotusta.

Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus
vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka
hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä.

Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen
suhteen ikäänkuin rokotetuksi.

Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo
saanut kylläkseen.

Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli
sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut
suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan
ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta.

Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia!
Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä
ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka
sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan?

Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta!

Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri,
että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan.
Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa
itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että
tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo.

Jos hän olisi ollut entinen Johannes, olisi hänen kohtalonsa ollut
ratkaistu. Hänen järkensä olisi rimpuillut jonkun verran vastaan, hänen
tahtonsa taistellut niin paljon, että kunnia olisi ollut pelastettu.
Sitten olisi kaikki käynyt kuin tanssi!

Intohimo olisi voittanut hänet.

Nykyinen Johannes osasi pitää paremmin puoliaan. Hän ei taipunut tämän
uuden mahdollisuuden edessä, mutta ei myöskään sitä koettanut
väkivallalla luotaan karkoittaa. Hän herkutteli sillä ja sai monta
ilmaista mielihyvän tunnetta siitä, mutta ei tahtonut uhrata mitään, ei
kerrassa mitään niiden ansaitsemiseksi.

Nähtävästi alan minä jo tulla jonkun verran kevytmieliseksi, ajatteli
hän joskus. Mutta niinhän tulevat kaikki ihmiset ijän mukana eivätkä
minunkaan puoli viidettäkymmentä ikävuottani ole menneet ohitse jälkiä
jättämättä.

Ja heti kun hän näin ajatteli, hän tunsi karaistuvansa myöskin tuota
toista painajaista vastaan, joka vielä uhkasi hänen onneaan hänen omien
aivojensa komeroista.

Saattoihan sieltä milloin hyvänsä soinnahtaa tuo kauhun sävel: »Miksi
kultani hylkäsit mun?» Siellä vaara piili. Carmela oli sen rinnalla
vain varjon varjo, vain heijastuksen heijastua. Kentiespä hänen
onnistuisi juuri sen avulla vielä tuhota ja hävittää tuo toinenkin,
kuten sammutetaan uhkaava metsänpalo tahallisesti rakennetulla
vastavalkealla?

Jos niin kävisi, silloinhan hänellä olisi syytä kiittää ja siunata
tuota hurmaavaa luonnonlasta, joka laulullaan oli herättänyt ilmoille
hänen mielensä mustimman, sairaimman melankolian, vain sen omalla
aistillisella suloudellaan karkoittaakseen ja surmatakseen.

Silloin olisi Johanneksella syytä olla todellinen isä hänelle.




7.


Eräitä päiviä joulun jälkeen oli Johanneksella vakava keskustelu
vaimonsa kanssa.

He olivat katsomassa »Pyhää Bambinoa» Ara Coelin kirkossa
Capitoliumilla. Ihmeitä-tekevää Kristus-kuvaa, Jerusalemin Öljyvuoren
puusta veistettyä, puettua silkkiin ja lukemattomiin jalokiviin.

Lapset saarnasivat, kuten italialaiset itse sitä juhlallisesti
nimittivät. Oikeastaan he lausuivat vain tuon kuvan edessä runoja ja
rukouksia, kaikki tietysti kotona opittua ja opetettua. Kun
esiintymislupa oli kaikkein pienimmilläkin piimäparroilla, muodostui
tilaisuus täydelliseksi komediaksi.

Toiset itkivät, toiset tappelivat. Joku puhalsi leikkitorveensa. Oli
vaikea tuota pyhyyttä vartioivan munkinkaan säilyttää vakavuuttaan.

Johannes seisoi vaimoineen jonkun verran syrjässä hymyillen tuolle
etelämaiselle temppeli-idyllille, joka varmaan olisi ollut omiaan monta
pohjoismaista uskonkäsitettä mullistamaan. Mutta he olivat ehtineet
täällä jo hyvin tottua siihen.

Olivathan juuri tällä jouluviikolla kirkot yleensä muuttuneet
roomalaisen kansan-elämän keskipisteiksi.

Sitä varten ne olivat täysin teatterien tapaisiksi koristetut. Perällä
tai sivulla joku näyttämölava, lavalla panoptikon-kuvaelma, esittävä
Neitsyt Maariaa ja Kristus-lasta, tietäjiä itäiseltä maalta y.m.
asianomaisia merkkihenkilöitä. Siinä seimet, siinä lampaat, siinä
aasit, perällä tietä näyttävä tähti ja erämaan näköala. Kaikki
tarkoitettu lasten, mutta myös aikuistenkin mielihartautta herättämään.

Äkkiä koskettaa rouva Rabbing Johannesta kädellään ja kuiskaa:

--Pyhä bambino!

Johannes vilkaisee panoptikon-kuvaelmaan, mutta huomaakin, ettei hänen
vaimonsa suinkaan sitä tarkoita. Sitten siirtyvät hänen silmänsä
oikeiden elävien lasten lavalle, ja hän hämmästyy.

Sinne on juuri nyt noussut nuori tyttö, ehkä noin kahdentoista vanha,
ylevä kuin itse murhenäytelmän jumalatar.

Ääni kirkas kuin hopeakello. Liikkeet, ilmeet, eleet valmiin
primadonnan.

Hän ei ujostele ollenkaan. On aivan kuin hän olisi jo täysin
itsetietoinen taiteilijatar, joka tuntee todellakin yleisölle
esiintyvänsä ja tahtoo saavuttaa tarpeellisen menestyksen.

Kuinka hän deklamoi!

Kuinka hänen silmänsä säteilevät! Kuinka hän välistä lankeaa
polvilleen, nousee jälleen ylös, kohottaa käsivartensa, ristii kätensä,
vie ne taas sydämelleen, aina kasvavassa runollisessa haltioitumisessa
ja kauneushurmiossa!

Kirkon ja kristillisen uskontunnustuksen kanssa hänellä näyttää olevan
tällä hetkellä verrattain vähän tekemistä.

Kauneuden uskontoa hän kuuluttaa. Pyhän taiteen papitar hän on, kansan
edessä, jolle kauneus on tullut luonnoksi jälleen ja jolla todellakin
on suuren taiteen perintämuistot veressään.

--_Pyhä lapsi!_ myöntää myöskin Johannes liikutettuna.

--Se on hän itse, maailman valkeus, kuiskaa rouva Rabbing kyynelsilmin.
Kuinka kuolleelta, kuinka kammottavalta tuo jalokivistä kankea
pikkupakana hänen rinnallaan vaikuttaakin!

Hän viittasi kuva-Kristusta.

Johannes myönsi hänen jälleen olevan oikeassa, mutta ei voinut olla
samalla tekemättä pientä epähurskasta pilaa Kristuksen sukupuolesta.
Kristus oli mies ja tämä tyttö oli nainen. Jo yksistään siitä syystä
oli kaikki vertailu mahdoton heidän välillään.

--Minä puolestani, virkahti rouva Rabbing suutaan lystikkäästi
mutristaen, voin hyvin kuvitella sukupuoletontakin Kristusta.

Näin haastellen he astuivat ulos. Koska oli kaunis ilma ja aurinkokin
jälleen tuntui paistavan lämpimästi, he päättivät tehdä yhteisen
ajeluretken Via Appialle.

Siellä he eivät olleet vielä ennen olleet. Mutta Johannes oli jo
kuitenkin ehtinyt niin pitkälle muinaishistoriallisissa opinnoissaan,
että hän kykeni selittelemään matkan merkillisyyksiä.

--Tämä on klassillisen Velabrum-laakson pohjaa, hän sanoi, saman, joka
Tarquiniusten aikaisella suurella lokaviemärillä kuivattiin. Tuolla on
vielä muuan jykevä-kivinen holvi jälellä siitä. Neljä metriä
läpimitaten!

Tämä taas, sanoi hän sitten, on yhtä vanhan Circus Maximuksen areenaa.
Kuten näet, ei siitä ole jälellä enää muuta kuin paikka, sekin
pahanhajuisen kaasutehtaan ja kurjan vihannestorin turmelema. Kuitenkin
on siihen sen parhaina aikoina mahtunut satoja tuhansia katsojia.
Marmori ja pronssi on välkkynyt siinä, riemun ja tuskan huudot ilmoja
kaiuttaneet. Siten katoo maailman kunnia!

Toisella puolen tietä kohottivat Palatinumin kukkulalta Septimus
Severuksen palatsin hyvin säilyneet rauniot harjojaan. Ja Johannes
palautti mieleen tämän ankaran sotilaskeisarin kuvan, sellaisena kuin
kivet puhuivat hänestä ja maailmanhistoria oli hänen muistonsa
säilyttänyt.

--Maailma, _mundus_, sanoi hän, oli hänen aikanaan sama kuin
Palatinumin keskipiste. Palatinum oli Rooman, Rooma valtakunnan keskus,
ja valtakunta, _Imperium Romanum_ itse, koko tunnetun maanpiirin
samalla kehä ja keskikohta. Ilmankos _Urbs_, kaupunki, ja _Orbs_,
maanpiiri, merkitsivätkin muinaisille roomalaisille jotenkin samaa!

Siksi olivat useimmat roomalaiset keisarit kuvatut patsaissaan käsi
koholla ja silmä suunnattuna etäisiin äärettömyyksiin. Ja siksi saattoi
myöskin keisari Septimus Severus majesteetillisellä ylpeydellä sanoa
itsestään: »Maanpiiri ei voinut minua pidättää.»

Ylpeä oli ollut keisari Septimus Severus. Ja olihan hänellä myös ollut
syytä siihen.

Afrikalainen hän oli ollut synnyltään, sotainen kunto oli hänet
keisariksi kohottanut. Legioniinsa hän oli luottanut, kaikki muu oli
ollut hänelle samantekevää. Veltostunutta Roomaa hän oli halveksinut
niinkuin Ilmestyskirjan porttoa, istuvaa seitsemällä kukkulallaan.

Babylonian hän oli valloittanut. Riemukaarien kautta hän oli kulkenut
ja tänne Roomaan, Palatinumin äärimmäiselle törmälle, hän oli tahtonut
pystyttää palatsin, jonka vertaista maailma ei vielä olisi nähnyt ja
joka kuuluttaisi jo kauas jokaiselle Afrikasta tulijalle, että tässä
asui heidän maanmiehensä Septimus, josta oli tullut maailmanhallitsija.

Epäilemättä nousukas-ylpeyttä. Mutta minkä nousukkaan!

Tässä tapauksessa lähenteli se miltei yksilön suvereenisen minän
ilmi-elävää ihantelua.

Eikä hän kuitenkaan ollut voinut estää synkkämielisen elämänfilosofian
varjoa sydämeensä hiipimästä. »Olen ollut kaikki», oli hän sanonut,
»eikä kaikki ole mitään».

Tuon palatsin katolta hän todellakin oli voinut tuntea kaikki olevansa.

Jo itse näköala oli Rooman juhlallisimpia. Yli campagnan, yli Via
Appian, kauas Albanon ja Sabinan kukkuloille. Kaikki se oli hänen,
kaikki myös, minkä hurjinkaan ajatus saattoi loihtia hänen sielunsa
silmien eteen vuorten tuolta puolen, merien ja maiden takaa.

Eikö sekään siis riittänyt hänelle? Eikö mikään siis ollut mitään hänen
mielestään?

Kuka oli ollut tämä mies, joka kuoli tuo vaatimaton ja samalla
itsetietoinen, voimakas ja ikuinen sana huulillaan: »_Laboremus_,
tehkäämme työtä?»

Tuo oli tarina Septimus keisarista. Johannes itsekin innostui hänestä
puhuessaan.

Rouva Rabbing kuunteli uneksien.

--Ihmiset olivat ennen suurempia ja yksinäisempiä kuin nyt, hän
virkahti viimein. Etkö usko, että he ymmärsivät myös oikeammin ja
syvemmin elämää?

--Kuka uskaltaa siitä sanoa mitään! huomautti Johannes ajatuksissaan.
Kaikki on yhtä oikeata ja yhtä syvää. Mitä vanhemmaksi olen tullut,
sitä varovaisempi olen lausumaan mitään yleisiä määritelmiä elämästä.

--Mahtaa sitten johtua minun kehittymättömyydestäni, lausui rouva
Rabbing, kuitenkin ilman mitään ivallista kärkeä äänessään. Mutta
tunnen vielä omasta puolestani kaipaavani noita yleisiä arvostelmia. En
voi vielä sanoa, että kaikki ei ole mitään.

--Sekin on yleinen arvostelma, hymyili Johannes.

--Älä viitsi ruveta minua sanoissa solmiamaan, hymyili rouva Rabbing
vastaan hänelle. Tiedäthän, että olen siinä suhteessa aivan liian
helppo saalis sinulle.

He keskustelivat vielä vähän aikaa Septimus Severuksesta ja Pyhästä
bambinosta. Huomauttivat toisilleen, kuinka ne olivat kuin kahden
suuren maailmanvallan, aineellisen ja henkisen, vertauskuvat. Ja kuinka
toisesta oli jälellä vain rauniot, toisesta naurettava irvikuva.

--Valta siirtyy, henkinen niinkuin aineellinenkin, sanoi Johannes.
Jälkimmäistä hoitelee nyt joku Rockefeller. Edellisen suhteen en
uskalla lausua mitään arveluja.

--Tahtoisitko sinä hallita maailmaa? kysyi rouva Rabbing miettivästi.

--En, vastasi Johannes nopeasti. En henkisesti enkä aineellisesti.
Minun ainoa toivoni, ainoa, mitä enää pyydän elämältä, on se, että
kärsisin niin vähän kuin mahdollista.

Rouva Rabbing ojensi kätensä hänelle.

--Minäkin toivon sitä itseni suhteen, sanoi hän. Mutta luuletko, että
se on mahdollista? Etkö usko, että kärsimys kasvaa elämän keralla?
Tarkoitan, sikäli kuin kehitymme, herkistymme ja hienostumme.

--Siispä minä en tahdo myöskään kehittyä enää! purskahti Johannes
miltei kiivaasti. Sama vaikka tylsistyisin ja raaistuisinkin!

--Siitäpä vasta mahtaisit kärsiäkin, huomautti rouva Rabbing
hiljaisesti.

--Siis tahdon pysyä sellaisena kuin olen. Mitä muuta hyvänsä, mutta ei
kärsiä, ei kärsiä enää! Nähtävästi on se minun itsesäilytysviettini,
joka puhuu näin. Sillä minä tunnen, etten kestäisi uutta elämäntuskaa
enää.

He vaikenivat hetkeksi. Talot hävisivät tien varrelta, ympäristö alkoi
yhä enemmän todellista maaseutua muistuttaa.




8.


Caracallan, Septimus Severuksen pojan, termit liukuivat ohitse juuri.

He pysähyttivät hevosen ja tarkastivat nekin. Nekin olivat jättiläisen
rakentamat.

Johannes piti jälleen muinaishistoriallisia esitelmiään.

Muurit olivat vielä varsin hyvin säilyneet. Muuten oli aika huoneiden
sisustuksen jo ammoin karistanut, permannon mosaiikkeja siellä täällä
lukuunottamatta. Muinoin oli täällä vain marmori välkkynyt, kulta
kiiltänyt, salit olleet kuvapatsaita täynnä, seinät ja kaarikatot
taitehikkaita maalauksia.

Täällä olivat Rooman ylimykset kylpyammeissaan istuneet, viimeiset
päivän-uutiset suusta suuhun lennelleet. Surissut ilma sukkeluutta,
älyä, valtio-oppia, filosofiaa, lakitiedettä, raha-asioita,
sotaviestejä, juomajuttuja, sanalla sanoen, kaikkea sitä, mikä täyttää
nykyaikaisen tupakansavuisen ravintolan ilmakehän.

Rouva Rabbing tuskin kuunteli ollenkaan. Hän näytti ajattelevan omia
asioitaan.

Äkkiä hän sanoi ulos mentäessä:

--Johannes, kärsitkö minun kanssani?

Johannes hämmästyi.

--Kuinka tarkoitat? kysyi hän suurin silmin. Olethan ainoa ihminen,
jonka kanssa voin olla. Olet ottanut elämäntuskan minulta ja siitä olen
sinulle ikuisesti kiitollinen.

--Sinä olet usein sanonut minulle niin. Mutta kuitenkin! Kenties
sentään tulisit vielä paremmin toimeen aivan yksinäsi?

--Mitä hulluja! Sinähän puhut kuin unessa. Kuinka moinen voi päähäsi
pälkähtääkin?

Johannes oikein seisahtui lyhyelle polkutielle, joka heillä oli hevosen
ja vaunujen luokse astuttavanaan. Rouva Rabbing katsoi häntä silmiin
pelottavalla vakavuudella.

--En tiedä. Minusta on tuntunut joskus viime aikoina niin.

--Tänne Roomaan tultuamme?

--Ehkä enin täällä Roomassa. Suo anteeksi, eihän se mitään pahaa ole.
Mutta mielestäni sinä olet ollut niin surullinen ja synkkämielinen
täällä.

--Mitä syytä minulla olisi olla synkkämielinen?

--En tiedä. Mutta minä olen ollut näkevinäni, että sinä kärsit. Enkö
minä voisi millään sitä lievittää?

Rouva Rabbing sanoi sen niin kauniisti, että Johannes tunsi kostuvan
silmäteränsä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Hänestä oli jälleen
niin uutta ja outoa, että he kaksi puhuivat näin intiimeistä asioista.

--Onko se tuo nainen? kysyi rouva Rabbing hiljaa.

Johannes ei voinut kestää hänen katsettaan.

--On, ähkäsi hän raskaasti, kääntäen samalla kasvonsa pois. Et tiedä
ehkä, että hän on täällä Roomassa. Vanhat muistot vaivaavat minua.

--Minä tiedän, kuiskasi rouva Rabbing. Minä olen tiennyt sen koko ajan.

--Kuinka? Sinä näit junassa heidät?

--Näin heidät jo Münchenissä, Café Luitpoldissa. Sinä et huomannut
heitä.

--Siis olet sinä koko ajan nähnyt lävitseni?

--Luonnollisesti. Nähnyt myös sekä Rooman innostuksesi että muut
rehelliset ponnistelusi, joilla olet koettanut kärsimystäsi lievittää.
Mutta se ei ole auttanut sinua.

--On!

--Ei, Johannes. Sinä kärsit yhä vieläkin, vaikka et tahdo sitä
itsellesi tunnustaa. Tiedän myös, että kärsit minunkin puolestani.

--Mahdollista kyllä. Mutta enin kärsin tästä keskustelusta.

--Sen täytyi tulla. Emmehän me voi vaieten vierautua. Suo anteeksi, jos
ehkä tunnun mielestäsi armottomalta. Mutta juuri tällaisissa
tapauksissa mielestäni on puhuttava.

Hän oli oikeassa. Johannes tunsi ja tunnusti sen mielessään, mutta ei
kuitenkaan keksinyt, miten ruveta kehimään auki sykkyrää, jonka
viimeiset viikot olivat luoneet hänen sydämeensä.

Hän viittasi siis vain ääneti viertotielle päin.

Vaunuihin päästyään hän kääntyi rouva Rabbingiin päin, katsoi suoraan
silmiin häntä ja kysyi:

--Rakastatko minua vielä?

Rouva Rabbing kesti hänen katseensa silmää räpäyttämättä.

--Kuinka voit sellaista kysyä? hän sanoi. Tiedäthän, että rakastan
sinua. Mutta kalliimpi kuin rakkauskin on minulle minun ihmisyyteni.

--_Sinä_ tahdot erota siis? kysyi Johannes tuskallisesti.

--En, vastasi rouva Rabbing. Mutta minä olen valmis eroamaan, jos
rakkauteni vaatii sitä ja jos luulen sillä helpottavani sinun elämääsi.

Johanneksen pää painui alas. Mitä saattoi hänellä olla tuohon
sanomista?

Sillä aikaa selitteli rouva Rabbing kantaansa. Hän ei suinkaan
tarkoittanut eroa, ainoastaan pitempi- tai lyhempi-aikaista
yksinäisyyttä.

Hänen mielestään se voisi olla terveellistä heille molemmille.

--Tuskin minulle, yritti Johannes väittää vastaan. Minä olen ollut
liian paljon yksin nuorena ollessani.

--Minä puolestani en ole ollut koskaan, huomautti rouva Rabbing
järkähtämättömästi. Ja suo anteeksi, jos minun tässä asiassa täytyy
ajatella myöskin omaa inhimillistä kehitystäni.

--Siis yksinäisyys on _sinulle_ välttämätön eikä minulle, korosti
Johannes toistamiseen. Siltä pohjalta me voimme puhua. Mutta pitäkäämme
myöskin lähtöaika mielessämme.

Rouva Rabbing selitteli edelleenkin kantaansa. Voi olla, että Johannes
yksinäisyyteen nähden oli oikeassa. Mutta hän, rouva Rabbing,
puolestaan _luuli_ ainakin, että se voisi olla hyödyksi heille
molemmille.

--Emme siitä nyt puhu, muistutti Johannes. Voimme tulla siihen sitten.
Nyt esität sinä ensin kantasi, sillä sinä olet tämän keskustelun ensin
alottanut.

Tuo oli kaikin puolin loogillista myöskin rouva Rabbingin mielestä.

--Siis puhumme nyt aluksi yksinomaan minusta, sanoi hän.

Hänellä ei ollut lasta, sillä he olivat heti suhteensa ensi aikoina sen
niin päättäneet. Hänellä ei ollut mitään muutakaan sitovaa
elämäntehtävää. Myöskään rakkaus ei voinut kiinnittää häntä
täydellisesti. Hänen pyhimmän huolenpitonsa esineenä saattoi olla siis
vaan hänen oma inhimillinen minuutensa ja sen kehittäminen.

--Tuon minä ymmärrän, nyykäytti Johannes päätään. Juuri samoin on minun
laitani. Mutta miksi meillä ei ole lasta oikeastaan?

--Me emme katsoneet itsellämme olevan oikeutta siihen, vastasi rouva
Rabbing vakavasti. Pidimme itseämme liian hermostuneina ja epävakaisina
luonteiltamme.

--Se oli nyt ehkä liikaa edesvastuun-tunnetta, virkahti Johannes
miettivästi, nojaten kyynärpäänsä mukavasti vaununseinään ja puhaltaen
paksun kiehkuran sikaristaan. Mutta me nyt haaveilimmekin siihen aikaan
niin luonnottoman korkeata ihmisyyttä.

Keskustelu ei vaivannut häntä enää ollenkaan niin paljon kuin alussa.
Hän olisi jo ollut valmis kaikki keveäksi leikiksi kääntämään.

Mutta rouva Rabbing ei päästänyt häntä siihen.

--Se oli kaikissa tapauksissa parasta, mitä me silloin osasimme, hän
lausui hiukan surumielisesti. En tiennyt vielä, mistä kieltäydyin
silloin. Mutta tuolla kirkossa johtui se jälleen mieleeni.

Sanat tukehtuivat hänen huulilleen. Hänen oli vaikea estää
kyyneleitään.

--Pyhää lasta katsoessasi? kysyi Johannes varovasti.

--Niin, myönsi rouva Rabbing, purren nenäliinansa pitsiä. Saatoin
arvata myös, mitä sinä, jolla on ollut lapsi, silloin ajattelit.

Johannes rypisti kulmiaan.

--Hyvä, että hän on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. _Niin_ minä
ajattelin. Sillä hän saisi kärsiä liian paljon, jos hän todella olisi
minun tyttäreni.

Seurasi hetken äänettömyys.

Vaunut vierivät Scipioiden hautojen ohitse. Niitä he eivät kuitenkaan
joutaneet tällä hetkellä huomaamaan, yhtä vähän kuin Drusuksen
riemuporttiakaan tai kaupungin muuria ja Porta San Sebastianoakaan,
jotka he samoin vaieten jättivät jälelleen.

Eipä edes portinpielessä tarjoutuva palanen roomalaista
kansan-elämääkään, parturinkisälli pöytineen ja maalaiskundeineen
paljaan taivaan alla, voinut temmata heitä pienimpäänkään leikilliseen
huomautukseen.

Kumpikin ajatteli omia asioitaan. Vihdoin virkahti Johannes:

--Mutta päätimmehän, että puhuisimme aluksi yksinomaan sinusta. Mihin
tahdoit siis tulla?

Rouva Rabbing selitti sen nyt suoraan ja kiertelemättä hänelle.

Hän tahtoi matkustaa pois joksikin ajaksi. Hänellä oli Caprilla eräs
englantilainen ystävätär, joka oli kutsunut häntä monta kertaa
luokseen. Hän voisi olla siellä kevääseen asti, sitten he voisivat
jälleen yhtyä vaihtamaan ja toisilleen tilittämään sielullisia
kokemuksiaan.

Se oli kaikki hänellä valmiiksi ajateltuna. Kaikki niin selvää,
kirkasta ja suoraviivaista, että Johannes miltei loukkautui.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla samalla ihailematta vaimoaan, joka
hänelle tällä hetkellä esiintyi todellisen tasavaltalaisen Rooman
siveellisten, viisaiden ja voimakkaiden naisten vertaisena.

Tuollainen mahtoi Catojen, tuollainen Scipioiden äiti olla!

Mutta nyt oli hänen vuoronsa. Rouva Rabbing katsoi kysyvästi häneen.

--Ymmärrän, että teet tuon kaiken osaksi ja kenties suurimmaksi osaksi
minun vuokseni, alotti Johannes.

--Anteeksi, huomautti rouva Rabbing hymyillen. Nyt on kysymys sinusta
ja yksinomaan sinusta. Minä olen jo selittänyt asiani.

Hän oli oikeassa. Logiikka ennen kaikkea! Olihan Johannes juuri samaa
itse äsken vaatinut häneltä.

Hänen oli pakko siis nyt pitää silmällä vain itseään ja vain omaa
sielullista parastaan.

--Tosi on, virkkoi hän hitaasti, että myöskin minun ajatukseni ovat
joskus samaan suuntaan kulkeneet. Nuorena kestin minä sangen hyvin
yksinäisyyttä. Sitten olen peljännyt ja kammonnut sitä kuin ruttoa,
mutta aina tuntenut, etten tule koskaan kyllin eheäksi ja voimakkaaksi,
ellen vielä kerran ole tehnyt tuota voimanponnistusta.

--Näetkös, huomautti rouva Rabbing lämpimästi. Vasta kun tuntee
voivansa olla yksin, voi olla kaksin. Samaa olen minäkin ajanut takaa
tällä suunnitelmallani.

Johanneksen mielestä--hän puhui edelleen varsin hitaasti ja ikäänkuin
jokaista sanaansa punniten--se saattoi sittenkin olla paras
mahdollinen.

Jos he kerran kestäisivät ehdotonta yksinäisyyttä, olisi heidän sitten
helppo kestää toisiaan. Johanneksesta oli tuntunut näiden vuosien
kuluessa kuin hän koko ajan olisi rouva Rabbingiin nojautunut. Hänen
täytyi saada pois tuo kiusallinen tunne. Ja siihenhän ei ollut muuta
keinoa kuin rouva Rabbingin esittämä.

Mitä taas tuli tuohon naiseen, jonka kuva jälleen oli ruvennut
Johanneksen mielessä niin vastustamattoman selväpiirteisenä väikkymään,
oli se toinen asia.

Johannes ei tahtonut siinä suhteessa mikään profeetta olla. Mutta hän
ei tahtonut mielellään uskoa, että siitä voisi seurata enää mitään
kohtalokasta. Sehän saattoi olla vain mielikuva ja voimakkain juuri
mielikuvana.

--Sinä et ole tavannut häntä vielä, huomautti rouva Rabbing hiljaa.

--En, myönsi Johannes miettivästi, ja juuri siksi minä en voi vielä
sanoa mitään. Mutta minä luulisin, että entisyyden pitäisi tässä
suhteessa olla voimakkaamman kuin nykyisyyden. Tarkoitan, että
kysymyksessä on vain muistojen valta.

--Vain muistojen valta, toisti rouva Rabbing joka sanaa korostaen.

--Niin, jatkoi Johannes, ollenkaan muuttamatta äänilajiaan. Tarkoitan:
todellisuus voi tehdä tyhjäksi sen. Mutta kuten sanottu, en minä voi
vielä sanoa mitään. En ennen kuin olen tavannut hänet.

Tietysti he sattuisivat jossakin yhteen, selitti hän. Mutta ei sekään
ollut varmaa. Olivathan he samoin olleet kuukauden Münchenissäkin
toisiaan tapaamatta.

Aluksi oli Johannes kauhistunut tuota mahdollisuutta. Nyt hän ei
aikonut panna tikkua ristiin sen estämiseksi eikä toteuttamiseksi.

Sattuma sai ratkaista siinä.

--Minä en rakasta tuota naista, sanoi hän sitten. Mutta kuten olet
huomannut ehkä, minulla on äärettömät omantunnon vaivat hänen
suhteensa. Tunnen siltä puolen olevani vieläkin varsin
haavoitettavissa.

Mutta _jos_ hän siis sattuisi tapaamaan tuon naisen, _jos_ siitä
seuraisi sielullisia taisteluja ja _jos_ ne pyrkisivät jollakin muotoa
myös hänen ulkonaista elämänkulkuaan määräämään, silloinhan oli joka
tapauksessa hyvä, että hän oli yksin ja ettei ainakaan kukaan toinen
kärsinyt hänen rinnallaan. Sillä päinvastainen tietopa olisi ollut
omiaan aivan tavattomasti hänen sisäistä kärsimystään enentämään.

--Kaikki, päätti Johannes puheensa, puhuu siis sinun ehdotuksesi
puolesta. Minä suostun.

He löivät hyvinä tovereina kättä toisilleen.

--Kuinka kiitollinen olen sinulle, virkahti rouva Rabbing, että olet
puhunut noin! Myöskin minä koetin olla äsken niin totuudenmukainen kuin
mahdollista.

--Uskon sen, vastasi Johannes lämpimästi. Sillä miksi me
valehtelisimme?

He eivät kumpikaan voineet keksiä mitään järjellistä syytä siihen.

He kääntyivät Via Appialle, joka pian suorana, mahtavana viivana aukeni
heidän edessään. Ja he tunsivat vaunujen vieriessä sen tasaisia,
jättiläismäisiä kivilaattoja myöten olevansa jo paljon arvokkaampia
tähän ikivoimaiseen, yli-inhimilliseen ympäristöön kuin äsken Septimus
Severuksen palatsin ohi ajaessaan.




9.


Rouva Rabbing matkusti seuraavana aamuna. Johannes sai nyt tositeossa
itselleen osoittaa, tokko hänessä vielä oli miestä yksin olemaan.

Se kävi, se kävi hyvin ensi alussa. Rooman mystiikka, Rooman
salaperäinen ympyräviiva auttoi häntä. Hän syöksyi yhä syvemmälle
vuosituhansien hämärään. Jokainen kivi Forumilla ja Palatinumilla alkoi
nyt olla kallis hänelle. Chetto, juutalaisten kaupungin-osa viehätti
erikoisesti häntä, samoin Tiberin saari Fabriciuksen vanhan,
kunnianarvoisan sillan päässä.

Mutta samalla häneltä ei jäänyt huomaamattomaksi vaara, mikä piili
tässä eläytymisessä niin harmajaan entisyyteen.

Nykyisyys, nykyisyyden ihmiset, heidän asiansa, rientonsa ja
pyrkimyksensä alkoivat kadottaa hänelle yhä enemmän merkitystään.
Samoin rupesi hänen oman itsensä ja oman elämänsä tärkeys häneltä
haihtumaan. Olihan yksilö kuin pisara meressä tässä kymmenien ja
jälleen kymmenien vuosisatojen iankaikkisuudessa.

Miksi rehkiä, miksi raataa? Olihan kaikki turhuus. Miksi pyrkiä
johonkin, miksi yrittää mitään? Kaikki oli tomu ja tuhka Herran edessä.

Ja etenkin: miksi vaivata, miksi kiusata itseään, miksi koettaakaan
niin turhantarkasti seurata oman persoonallisuutensa ääntä ja aina
jyrkimmän oikeudentuntonsa mukaan menetellä?

Täytyihän tehdä kuitenkin niinkuin teki. Eihän voinutkaan menetellä
muuten kuin menetteli.

Ensi kerran elämässään alkoi Johannes uskoa, että hänkin vielä kerran
voisi kuolla tyytyväisenä.

Hän oli aina ihmetellyt, kuinka ihmiset ylimalkaan voivat kuolla. Tältä
kannaltahan se oli luonnollisin asia maailmassa. Tältä kannaltahan se
ei ollut lainkaan niin kammottavaa.

Mutta voi myöskin elää tältä kannalta. Tältä kannalta saattoi tehdä
mitä tahansa.

Se oli voimakas kanta iankaikkisuuteen nähden. Mutta joku ajallinen
itsesäilytys-vietti kielsi Johannesta kuitenkin vielä sen helmaan aivan
sokeasti heittäytymästä.

Mihin tämä veisi? Mihin tätä tietä tultaisi? Jos liian syvälle sukelsi,
pääsikö ylös enää?

Tuo ajatus kauhistutti kuitenkin vielä Johannesta. Taikka ei oikeastaan
se sellaisenaan, vaan eräs toinen, joka oli vielä hirvittävämpi.

Eihän merkinnyt sellaisenaan mitään, ettei pääsisikään enää ylös, jos
kerran oli tahtonut mennä ja jäädä umpisukkulaan. Toista oli, jos
rupeisi äkkiä katumaan. Jos tahtoisi nousta eikä voisi. Jos äkkiä
huomaisikin erehtyneensä eikä enää millään voisi korvata sitä.

Tuolta kannalta oli itsemurhakin häntä aina kauhistuttanut.

Eihän ollut vielä mitään ottaa myrkkyä, painaa liipasinta, heittäytyä
koskeen tai kuudennen kerroksen ikkunasta kivikadulle. Mutta annas, jos
viime hetkessä, silloin kun se olisi liian myöhäistä, rupeisi
kaduttamaan!

Kuinka sen ajatuksen voisi kestää? Kuinka sietää sitä tuskaa edes
silmänräpäystäkään?

Johannes ei keksinyt mitään vastausta tuohon kysymykseen.

Samansukuinen oli pohjimmaltaan se tunnepohja, joka teki Liisan muiston
hänelle niin kipeän tuskalliseksi. Tunnon vaivaksi hän oli sitä
itselleen ja rouva Rabbingille nimittänyt, tunnon vaivaksi siitä, että
hän muka oli tehnyt niin veristä vääryyttä Liisaa kohtaan hänestä
erotessaan.

Mutta oliko se sitä? Ja oliko se tunnon vaivaa ollenkaan?

Mitä syvemmin Johannes mietti, sitä suurempi syy hänellä oli epäillä
sitä.

Jos se oli tunnon vaivaa, oli se pikemmin tunnon vaivaa siitä, että hän
mahdollisesti oli tehnyt silloin niin veristä vääryyttä itseään
kohtaan. Painanut alas eräitä itseytensä oleellisia puolia ja
kohottanut pinnalle toisia vähemmän tärkeitä.

Mutta oliko hän varma siitäkään? Voisiko hän mennä valalle, että
todellakin oli niin tapahtunut?

Ei, hän ei ollut varma. Ja se, mitä hän tunnon vaivaksi nimitti, oli
yksinomaan hänen järkensä, tunteensa ja koko henkisen olemuksensa
ijäistä, kalvavaa kysymystä siitä, oliko hän ehkä Liisasta erotessaan
heittänyt pois jotakin tärkeää ja korvaamatonta.

Liisaa hän ei ollut tavannut vielä. Mutta hänen kuvansa pyöri
alituisesti hänen mielessään.

Se, joka piti häntä edes hiukan pinnalla tänä ainaisen itseensä
syventymisen ja kaiken pohjaan menemisen aikana, oli Carmela.
Tahtomattaan, aluksi tietämättäänkin Johannes nojasi häneen.

Carmela kantoi, samoin tietämättään, osan Johanneksen
yksinäisyystaakasta.

Huomattuaan sen oli Johannes hänelle tuosta syvästi kiitollinen.
Myöskin herätti hänessä jonkun verran sääliä tuo lapsi, joka hänen
kauttaan tuli aivan hänelle muuten outoja elämänsuruja ja
elämänkysymyksiä aavistamaan. Kuitenkaan ei Johannes enää voinut eikä
tahtonut hänestä kokonaan vierautua.

Olihan tämä oikeastaan vasten välipuhetta, sillä se vähensi hänen
omissa silmissään jonkun verran sen voimanponnistuksen arvoa, jota
tarkoitti koko tämä yksinäisyyskoe.

Mutta minkä hän mahtoi sille! Täytyihän hänelläkin jotain seuraa olla.
Ja olihan myöskin hänen vaimollaan englantilainen ystävättärensä.

Täytyi vain estää tämän suhteen kehittymästä eroottiseksi. Sen piti
Johannes vieläkin velvollisuutenaan.

Ei niin, että Carmela sellaisenaan olisi mitenkään erikoisesti ollut
luotu toisen raskasta mielialaa keventämään. Hän päinvastoin oli hyvin
vakava tyttö, jonka tuo varhain sattunut ääretön onnettomuus oli tehnyt
vanhaksi, surumieliseksi ja miettiväiseksi. Mutta juuri sellaisena hän
sopi parhaiten Johanneksen seuraan.

Iloisempana ja onnellisempana hän arvattavasti ei olisi ollenkaan yhtä
täysi-ikäiseltä Johannekseen vaikuttanut.

Nyt he kulkivat ja juttelivat kuin kaksi vanhaa ihmistä, milloin
Carmela nimittäin jouti olemaan hänen kanssaan. Se ei tapahtunut usein,
sillä Carmelalla oli paljon työtä. Pensionaatin käytännölliset
taloushommat vaativat hänen ainaista huolenpitoaan, 'Corso'-päivinä hän
kuitenkin riistäytyi tunniksi pariksi irti. Sillä hänen suurin huvinsa,
kuten roomalaisten yleensä, oli ajeleminen.

Silloin heidän täytyi 'koko Rooman' keralla päästä Pincion kukkulalle.

Päivä paistoi pilvettömän taivaan laelta. Palmut, piinjat ja sypressit
seisoivat tummassa vehreydessään. Pitkin vuorenrinnettä kellersivät
kultaiset oranjit ja tuossa alla levisi kaupunki sopusuhtaisena,
terassimaisena panoraamana, josta vain Pietarin kirkko, Pantheon ja
Hadrianuksen hautalinna muita korkeammalle kohosivat.

Vuoren kukkulalla soitteli sotilas-orkesteri. Ihmiset istuivat kahvilan
verannalla melkein kesäpuvuissaan, kuuntelivat soittoa ja nauttivat
lumoavasta näköalasta ja alituisesta ohivierivien vaunujen paljoudesta.

Kerran sai Johannes houkutelluksi hänet Ponte Milviolle saakka.

Se oli paikka noin puolentunnin matkan päässä Roomasta ja
historiallisesti merkillinen siksi, että siellä kerran Konstantinus
Suuri oli suorittanut ratkaisevan taistelun pakanuuden ja kristin-uskon
kohtalosta.

Johannes kulkenut historiallisen entisyyden ajatuksissa. Carmela
miettinyt vaieten omia asioitaan.

He olivat viivähtäneet hiukan liian kauan siellä. Hämärä, etelämaiden
lyhyt, nopsasiipinen hämärä yllätti heidät jo Mariuksen vuoren alla.

Painui päivä hehkuen vielä pari kiitävää tuokiota, ennen auttamatonta
mailleen-menoaan. Apenninien lumisilla korkeuksilla. Nousi kuu, Suuri,
komea, klassillinen kuu, valava hopeista valkeutta yli aution maiseman,
jota vain Pincion piinjat tuolla Tiberin toisellapuolen rajoittivat.

Ei mitään hajanaista, terävää, ylöspäin pyrkivää tai taivasta
väkivallalla tavoittelevaa, kuten pohjoismaisessa, kuten tyypillisesti
goottilaisessa maisemassa. Kaikki eheää, ijäistä ja täyteläistä.

Johannes uneksi.

Oli niin paljon valoa ilmassa kuin konsanaan Suomen talvi-yössä
maaliskuulla. Tuossa ihmeellisessä yössä, jossa tähdet tuikkivat
suurina ja pyhinä, hanget kautta silmänkantaman kimaltelevat ja
huurteiset koivun-oksat ojentuvat kohti jumalia kuin rukoukseen, kuin
kevään ensimmäiseen, aavistelevaan hartauteen.

Paljon valoa, paljon taivasta, paljon suurta, korkeaa ja salaperäistä.

Täällä oli kuitenkin tunnelma toinen. Ei ollut niin läheistä, niin
sisäistä suhdetta maan ja taivaan, ihmisen ja jumalan välillä olemassa.
Oli vain ilmassa ääretön levollisuus. Oli maassa rauha ja kunnia
jumalalla korkeudessa, jotka vaikuttivat miltei hautojen-takaisilta.

Carmela puhui. Tällainen ilta vei hänen ajatuksensa vielä kauemmas
etelään, Sisilian salaperäiseen saareen, Messinan salmen rannalle,
missä olivat olleet hänen lapsuutensa leikkitantereet, ja missä hän
kerran eräänä kauhun-yönä oli kaikkensa kadottanut.

Hän puhui siitä tyyneesti ja matalalla äänellä, ilman mitään
tunnepurkauksia, kuin jotakin ulkoaopittua läksyä tai uskonnollista
manausta, josta oli joka sana muistettava. Puhui, puhui, ja näytti
lopuksi kokonaan unohtavan ympäristönsä.

Siinä oli hänelle tapahtunut se suuri, se käsittämätön, joka oli
leikannut poikki hänen elämänsä, joka oli katkaissut kaikki sillat
entisyyden ja nykyisyyden väliltä ja pakottanut hänen tummat
silmäteränsä maailman järjettömään, tarkoituksettomaan menoon suurina
ja kummastelevina tuijottamaan. Ja siitä johtui, että Johannes tällä
hetkellä tunsi itsensä melkein nuoreksi ja rikkaaksi hänen rinnallaan.

Hän oli aluksi vain puolella korvalla kuunnellut. Mutta pian oli hän
kokonaan mukana, seuraten koneellisesti tuon matalan, yksitoikkoisen
äänen ilmiloihtimia kauhunkuvia, tai pikemmin, kuvaa maailman
hävityksestä.

--Meidät oli herätetty hyvin varhain sinä aamuna, kertoi Carmela, sillä
meidän oli määrä lähteä heti klo 5:n jälkeen Taorminaan. Vedin juuri
sukkia päälleni. Silloin kuului äkkiä kuin tuhansien pommien räjähdys,
jota seurasi synkkä räiske ja suhina ikäänkuin olisi lukemattomia
tulisia rautoja pistetty veteen. Järkeni seisahti kokonaan, minä en
voinut käsittää mitään.

Vaistomaisesti hän kuitenkin oli hypännyt vuoteensa laidalta ja
tuntenut työntyvänsä seinää vasten.

Uusia räjähdyksiä. Huumaavaa pauketta ja jyrinää.

Hän oli juossut heidän talonsa parvekkeelle. Ikkunat tulleet helisten
alas joka taholta. Hän pistänyt päänsä ulos ja nähnyt heidän talonsa
horjuvan sinne tänne, toisten ympärillä olevien sortuessa pauhinalla.

--Tunsin tukehtuvani, kertoi Carmela, ja luulin, että minulla oli
painajainen.

Uusi järistys.

Hän oli juossut takaisin huoneesen, missä hän äitinsä ja kahden
sisarensa kanssa nukkui. Hekin olivat hereillä ja kokonaan poissa
suunniltaan.

Isä syössyt heidän huoneesensa. Tullut köysi kädessä, tahtonut sitoa
sen heidän äitinsä ympärille laskeakseen hänet ikkunasta alas. Uusi
sysäys! Ylemmät kerrokset nähtävästi sortuneet ja painaneet heidän
huoneustonsa kattoa. Hän kuullut, kuinka se oli ritissyt ja ratissut
liitoksistaan.

Sitten hän ei voinut enää muistaa mitään.

--Tulin tietoihini, kertoi Carmela, vasta eräällä torilla, jonka
ympäriltä kaikki rakennukset olivat sortuneet. Minun oli kylmä, nälkä
ja jano. Huutavia, voivottelevia, alastomia ja puoli-alastomia ihmisiä
joka taholla. Oli yö. Taivas paloi, kuului kaatuvien talojen ryske.
Luulin joutuneeni helvettiin.

Johannes kiersi hänet vaistomaisesti suojaten käsivarrellaan.

Carmela lepäsi hänen rintaansa vasten. Heidän silmäteränsä tuijottivat
toisiinsa synkkinä, tutkivina ja vakavina niinkuin kahden pohjattoman
kuilun syvyydestä. Kaikki ikä-ero, kaikki sukupuoliero, kaikki eri
kehitys-asteiden, kansallisuuksien ja outojen olojen luomat raja-aidat
tuntuivat heidän väliltään rauenneen.

Tuska, elämäntuska, entisyyden ahdistus ja nykyisyyden käsittämättömyys
oli heidät hetkeksi yhdistänyt.

He lähestyivät jo kaupunkia. Kun paistoi pitkin tasaisia kattoja ja
heitti pitkiä, välkkyviä valojuovia kauniiden kaarisiltojensa alitse
tyynesti virtailevaan Tiberiin.

Eikä Johannes voinut poistaa mielestään ajatusta, kuinka voi elää, kun
on kaikki kadottanut, ja kuinka voi tulla toimeen maailmassa, kun on
yksin, ypö yksin keskellä yötä, ilman ainoaakaan rakastavaa sielua
lähellään.

Tuo tyttö oli häntä voimakkaampi.




10.


Johannes voitti vielä kerran itsensä. Hän muutti pois pensionaatista,
jossa Carmela asui, ja vuokrasi itselleen oman huoneuston, ensimmäisen
minkä sai, Lateranin puoleisessa kaupungin-osassa.

Ensin luuli hän tehneensä sen todellakin Carmelan vuoksi, ettei tuo
onneton tyttö ehkä vielä rakastuisi häneen ja tulisi hänen kauttaan
entistään onnettomammaksi.

Mikä jalo mies minä olen kuitenkin! olisi hän jo miltei ollut valmis
tuon tunteensa vallassa huudahtamaan.

Pian huomasi hän kuitenkin, että sekin oli itsepetosta. Itsensä
vuoksi hän oli sen tehnyt eikä suinkaan Carmelan. Hänen oma
itsesäilytys-viettinsä oli hänelle sanonut, että siltä taholta voi
vaara uhata hänen nykyistä onneaan.

Onneaan? Voiko hän sitä siksi sanoa?

Hän saattoi itsekin hymähtää tuolle ajatukselle.

Kaunista onnea todellakin! Yksin kylmässä, kolkossa, autiossa
huoneustossa, joka oli kamala kuin kellari ja tyhjä kuin maailman
avaruus.

Mutta olihan hänellä vapaus! Vapaus mihin?

Vapaus jälleen joka suuntaan, ylöspäin ja alaspäin, itään ja länteen,
nousta tai painua, samota tuulispäänä eteenpäin tai pysyä hiiren-hiljaa
paikallaan. Vapaus ääretön, mittaamaton, tehdä itsensä suhteen, mitä
tahtoi, ja oma elämänsä oman seikkailuhalunsa ja mielijohteittensa
mukaan suunnitella!

Vapaus sellainen, jota hänellä ei ollut sitten nuoruutensa tulvehtivien
päivien, jolloin se oli tuonut jokahetki sylin täydet uutta tuskaa ja
uutta iloa hänelle.

Olihan se onni. Olihan hänellä nyt kaikki syy pitää kiinni siitä ja
olla onnellinen.

Ainakin koetti Johannes rehellisesti noin itselleen uskottaa.

Olihan hän juuri tuota onneaan säilyttääkseen myös Carmelasta
etääntynyt. Hän oli peljännyt vapauttaan. Hän ei ollut uskaltanut panna
sitä alttiiksi enää, sillä hän oli tuntenut vaistomaisesti, että niiden
kahleiden rinnalla, joilla tuon hoikan, tumman, maurilaista
muistuttavan tytön rakkaus voisi sitoa hänet, olisivat lastenleikkiä
kaikki hänen ennen kantamansa naiskahleet.

Joka kerran oli noin nuorella ijällä noin voimakas kärsimisessä, kuinka
voimakas hän olisikaan ilossa, nautinnossa ja intohimossa?

Ei, eihän hänellä ollut varaa siihen. Olihan hän jo vanha mies. Ja
sehän olisi ollut kuin alottaa uudestaan elämänsä.

Ei, se ei käynyt päinsä enää! Ja mitä oli elämä, oikea elämisen
arvoinen elämä nimittäin, muuta kuin alituista vapautumista, alituista
nousua pienemmästä, ahtaammasta suurempaan ja avarampaan.

Nyt hänellä oli vapaus. Hänen oli se siis myöskin turvattava ja
säilytettävä.

Mutta tämähän on ukon, tämähän on ehdottoman vanhanpojan ajatustapaa!
pälkähti äkkiä itseivallinen pisto hänen aivoihinsa. Näin mahtavat
juuri tuumia nuo parantumattomat keski-ikäiset poikamiehet, silloin kun
kaikkivaltias Amor uhkaa ruusuköysin vangita heidät.

Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja
järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä.

Niin hän säilytti vapautensa.

Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen,
mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin
rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen.
Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi,
kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja
keveämpää?

Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja
tahtonut tehdä tuhmuuksia!

Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää,
että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen
mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena
syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen.

Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut
Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia
oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen
mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan.

Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse
sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan.

Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä
maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun
suorittaa.

Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta
missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut
vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi.

Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta
hermostuttavampaa.

Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan
missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon
hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki
ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen
mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva.

Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli
muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi
ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta.

Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas
jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin.

Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan
sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin
suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän
otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa
edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä
näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa
eikä yhteisillä huviretkilläkään.

He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken.

Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen
hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen,
samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita.

Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista!
Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään
käsittämätöntä.

Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta
povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan
Muttilaa.

Niin tapasi hän vihdoin Liisan.

Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin
kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei
muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla,
kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin
leikillään.

Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse
palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos.

Mikä museo! Kerrankin sellainen kuin kaikkien tulisi olla, mutta joita
on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja
koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa
taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen
järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla
haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta
kaunistuksilta.

Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä
Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain.

Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan
tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen
vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen
jännitettynä.

Muttila näytti hiukan hätkähtävän.

Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä,
silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä,
aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja
mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä.

Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti
enää vain pari askelta heidät toisistaan.

--Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu
äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut.

--Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän
ojensi kätensä hänelle.

--Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka
niin iloinen ja onnellinen.

--Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä
iloinen? Mistä onnellinen?

--Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä,
kuinka minulla on ollut ikävä sinua.

Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti
häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista.
Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka
hiukan hämillään seisoi taempana.

Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa
ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä
vieläkin kädessään.

--Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen
kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää
kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut.

Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata
kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä
välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti.

Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden.

--Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen.

--Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et
sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän.

Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja
kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin
he olivat eilen lopettaneet.

Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin.

Olihan se Liisa, Liisa itse, _hänen_ Liisansa eikä kenenkään muun.
Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli
ollut pahaa unta.

He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä
Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä.

Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston
sydämessään.

Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin
ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään,
kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä.

He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä.

Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä
sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista.
Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin,
Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro
palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja
kattomaalauksien.

--Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista.
Kaikki kuuluu taloon.

--Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen
taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa.

--Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen
keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa
päässyt muiden seuraan pujahtamaan.

--Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin
miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä
tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko
varjo tämän rinnalla.

He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko
ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla
ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo
lopettaa.

Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa
tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista,
tekemistä ja toimittamista?

Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo.

Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi.

Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä
tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin
särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi:

--Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan?

Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen
haihtuvan käsistään!

--Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt
heti!

Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä.

--Nyt heti siis, virkahti hän, pistäen kätensä turvallisesti
Johanneksen kainaloon. Me menemme! Emme me nyt viitsi katsoa noita
typeriä taideteoksia.

Johannes koetti sillä välin toverillisella hymyllä ikäänkuin rakentaa
siltaa Muttilan kanssa.

Muttila seisoi synkkänä ja vakavana. Vasta nyt huomasi Johannes, kuinka
paljon tuo mies oli vanhentunut näinä vuosina, vanhentunut ilmeisesti
vielä heidän viime näkemästäänkin. Otsassa syviä juovia, hapset jo
hopeissa korvallisilta!

Ja vasta nyt pälkähti hänen päähänsä, että tuo toinen, jos hän todella
Liisaa rakasti, mahtoi kärsiä suunnattomasti tästä kohtauksesta.

Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata
mitään.

--Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja
tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät.

Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja
puoliväkisin ovesta ulos.

Portailla hän katsahti Johanneksen silmiin vallattomasti ilakoiden ja
ikäänkuin pyytäen tunnustusta tälle urotyölleen. Hän näytti vieläkin
olevan oikein ylpeä saaliistaan.

--Eikö hän suutu? kysyi Johannes viitaten päällään palatsiin.

--Hän! Mitä vielä! hymyili Liisa. Tietäähän hän, että rakastan sinua.
Olen aina rakastanut enkä tule koskaan tässä elämässä ketään muuta
rakastamaan.

Johanneksen päätä huimasi.

Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota
sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä!

Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä!

Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi
myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko
olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei
väkivaltaisesti puristaen:

--Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää
toisistamme.

Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle.

Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla.
Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi
hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä.
Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa
kiireestä kantapäähän.

Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen
nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä,
sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään.

He melkein juoksivat pitkin puiston polkua.

Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja
onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan.

Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He
olivat kaksin maailmassa.




11.


Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä.

Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti
ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa
juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon
enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen.

Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä
onnentunne.

He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza
Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois,
ilman että he olivat niihin edes koskeneet.

Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat
kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät
ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella.

Välillä kysyi Liisa kuin leikillään:

--Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa?

Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti.
Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan
totisesti:

--Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun
vaimoni, kuten tiedät ehkä.

--Onko hän hyvä sinulle?

--Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja
itseltään.

--Hän rakastaa sinua?

--Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole
mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle.

Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä
häneen.

--Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän.

--Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun
ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille.

Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä.

--Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein
voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan
miellyttävästi Johannekseen.

Hän itsekin oli taipuvainen nyt niin uskomaan.

Riippui siitä, kuinka määritteli rakkauden olemuksen. Ehk'ei se
ollutkaan ollut mitään rakkautta, jota he kaksi, rouva Rabbing ja hän,
olivat keskenään tunteneet. Ehkä se oli ollut vain ystävyyttä, henkistä
sukulaisuutta ja toveruutta.

Hän uskalsi tuosta huomauttaa Liisalle. Mutta silloin Liisa oikein
todenteolla synkistyi.

--Juuri siitä minä olen hänelle enin mustasukkainen, sanoi hän kovalla,
katkerasti vavahtavalla äänellä, joka säikähytti Johannesta. Rakastella
saat sinä ketä hyvänsä. Mutta sinun sielusi, sinun sielusi kuuluu
yksinomaan minulle.

Siitä eivät muut tienneet eivätkä koskaan saaneet tietää mitään, sanoi
hän sitten. Sen tahtoi hän pitää ijät kaiket yksityisomaisuutenaan.

--Sehän on sinun, vakuutti Johannes kuin lepyttäen, vaikka hän tunsi,
että hän valehteli. Minähän olen jo eronnut hänestä, kuten näet. Ja
minä olen valmis eroamaan hänestä ijäksi, jos sinä vielä huolit
minusta.

Päivänpaiste palasi jälleen Liisan kasvoille. Hän kohotti riemuiten
lasiaan.

--Tee sinä niinkuin hyväksi näet, hän sanoi. Mutta muista, että minä en
jätä sinua milloinkaan.

Eivätkä he sitten enää puhuneet siitä asiasta mitään. Mutta Johannes
päätti kirjoittaa jo huomispäivänä rouva Rabbingille ja ilmoittaa
rehellisesti, miten hänelle oli käynyt ja kuinka heidän nyt nähtävästi
oli ijäksi erottava.

Eihän tarvittu muuta kuin kirje, kuin päätös. Silloin he olivat erossa.
Ja silloin he jälleen voisivat vapaasti yhtyä Liisan kanssa.

Johannes luuli siinä suhteessa rouva Rabbingin hyvin tuntevansa.

Siltä taholta ei ainakaan mikään este nousisi hänen tielleen. Siellä
oli teräsharmaa graniitti, joka ei tiennyt, ei ymmärtänyt eikä
suvainnut mitään tinkimisiä.

Jos he kaksi, rouva Rabbing ja hän, kerran eroisivat, se tapahtuisi
todellakin ijäksi. He kaksi eivät voisi koskaan yhtyä jälleen, kuten
hän ja Liisa. Sillä hän ja rouva Rabbing olivat aina tavanneet toisensa
pelkästään yli-inhimillisissä ilmakerroksissa.

Ei mitään rikkomuksia, ei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksi-antoja
puolelta eikä toiseltakaan. Ainoastaan jyrkin oikeus, ainoastaan laajin
vapaus oli aina vallinnut heidän välillään.

Siksi tuntui Liisan seura Johanneksesta jälleen niin helpottavalta
kaiken tuon henkisen, kaiken tuon aatteellisen ja ihanteellisen
jälkeen.

Tässä seurassa oli kaikki sallittua. Tässä ei vaadittu mitään itseltään
eikä toisiltaan. Tässä oli hyvä olla. Tässä ymmärrettiin kuinka
pitkälle tahansa inhimilliset heikkoudetkin.

--Enkä minä sinua, virkahti hän, vastaten Liisan tervehdykseen. Kerran
minä olen tehnyt sen tuhmuuden. Mutta muistathan, että me silloinkin
päätimme vielä kerran tavata.

--Päätimmekö me? kysyi Liisa suurin silmin.

--Tottahan tuon muistat, puheli Johannes innokkaasti. Sinunhan piti
matkustaa vain jouluksi kotiin.

--Niin, niin. Se on totta.

--Mutta sinä jäitkin pitemmäksi aikaa. Paha, paha! Vaikka tiesit, että
minulla oli niin ikävä sinua.

--Enhän tiennyt, veikisteli Liisa. Luulin, ettet kaivannut minua
ollenkaan.

--Minä?

--Niin. Ja ettet minusta vähääkään välittänyt.

--Paha, paha! Paljon suurempihan syy minulla oli luulla niin, kun sinä
matkustitkin Muttilan kanssa.

Näin he leikittelivät. Kiertelivät kuin kissat kuumaa puuroa heidän
rakkautensa yhteistä onnettomuutta, uskaltamatta kumpikaan syvemmin
kajota siihen.

Johannes unohti kokonaan kysyä, kuinka oli Liisan suhteen laita
Muttilaan. Hän piti moista kysymystä nyttemmin tarpeettomana.

Niin jatkui päivällinen.

Illalla he menivät saman torin varrella sijaitsevaan trattoriaan, jossa
tarjottiin hyvää frascat-viiniä muutamasta kymmenpennistä litra.

He joivat paljon viiniä ja tulivat tunnelmaan. Jälleen he tunsivat
olevansa maailman valtiaita, kuten ennen muinoin, heidän ensimmäisellä
Italian matkallaan. Ja jälleen heidän sielunsa sulivat toisiinsa,
tullen tunteellisiksi, haaveellisiksi, ijäisyyttä etsiviksi ja
ikävöiviksi.

Hetken ijäisyyttä, ijäisyyden tuokiota! Sitä he uneksivat.

Ilmestyi oikealla ajalla mandolinin-soittaja ovelle, valmistaen
tilapäisen konsertin tilapäiselle kuulijakunnalle. Vanha, puolisokea
ukko pienen tyttärensä keralla. Aivan luonnonlaulaja, ilman mitään
tietopuolista opetusta, mutta täynnä tunnetta, mielialaa, hetken
haltioitumista ja inhimillisen elämän syvää ymmärrystä.

Aito-italialainen tunnelma oli täydellinen. Varsinkin Liisa antautui
sen valtaan kokonaan.

Suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Ja kun ukko, laulun
loputtua, tuli hattuineen kokoamaan vaatimatonta palkkiotaan, tahtoi
hän tyhjentää koko kukkaronsa hänelle.

--Lisää! hän huusi äänekkäästi. Vielä laulua! Eikö totta, Johannes!
Voisi kuulla koko yön tuota.

Johannes myönsi hajamielisesti, sillä hänellä oli tämän yön suhteen
aivan toiset suunnitelmat.

Myöskin hän viihtyi kuitenkin varsin hyvin täällä. Huone oli lämmin,
siisti ja puhdas, taikka toisin sanoen, hänen oman huoneustonsa suora
vastakohta. Nyt vasta hän oikein uskalsi myöntää itselleen, kuinka
usein häntä oli näiden muutamien päivien ja viikkojen aikana ehtinyt
kammoksuttaa mennä sinne.

Hyvä toki, ettei ollut yksin enää ja ettei ollut koskaan tarvis jäädä
yksin enää. Olihan tuossa Liisa! Tästälähtien he luonnollisesti
asettuisivat sinne molemmat yhdessä asumaan.

»_O, Sole mio_», lauloi ukko Liisalle kiitokseksi.

Liisa itki. Muutkin kuuntelivat hartaina ja hiljaisina, vaikeni
ovensuu-pöydän päässä itse valkopäinen garibaldilainen sotavanhuskin,
joka muuten oli kova-äänisin ollut ja jota kaikki kohtelivat suurella
kunnioituksella.

Myöskin Johanneksen mielestä se oli kovin kaunista. Mutta hän tunsi,
että makea viini oli kihahtanut hänen päähänsä, ja hän olisi nyt
mieluimmin mennyt kotiin.

Sitäpaitsi hän pelkäsi, että Liisa joisi liikaa.

Tämä ei näyttänyt nimittäin tuon viattoman näköisen, vaarallisen
nesteen vaikutuksia ollenkaan pelkäävän tai aavistavan. Kaikissa
tapauksissa hän käytteli sitä varomattomasti.

Johannes haukotteli ja katsoi kelloaan.

--Joko mennään? hän kysyi.

Liisa oli heti valmis lähtemään.

Johannes ei ehdottanut, mihin mentäisiin, eikä Liisakaan kysynyt sitä.
Mutta kummankin mielestä oli aivan luonnollista heidän torille
tultuaan, että he nousivat yhteiseen ajuriin ja että Johannes antoi
oman osotteensa hänelle.




12.


Kun Johannes seuraavana aamuna heräsi, täytyi hänen hetkinen tuumia,
ennen kuin muisti, missä hän oli ja kuka nukkui hänen vierellään.

Hänen tuli heti hyvä olla tuosta.

Sitten hän aukaisi silmänsä ja totesi, että aurinko paistoi jo paksujen
ikkunaluukkujen läpi suoraan hänen päänalaiselleen. Kellon täytyi olla
siis vähintään 11.

Hän hyppäsi ylös iloisena kuin nuori peura ja huudahti:

--Hyvää huomenta! Tänä päivänä me matkustamme maaseudulle.

Liisa nukkui vielä. Johannes aukaisi varovasti ikkunaluukut ja päästi
päivän häikäisevän valkeuden huoneeseen.

Tämä hetki oli joka aamu hänen nykyisen karun ja yksinäisen elämänsä
iloisimpia. Hänen kolkko työhuoneensa, joka oli illoin niin ahdistava
kuin laivanruuma, kävi silloin oikein valoisaksi ja ystävälliseksi. Ja
mikä oli parasta, se lämpeni. Siitä tuli jälleen ihmisten asuinsija.

Liisa heittelehti vuoteellaan.

Johannes käänsi ikkunaluukun niin, ettei aurinko pääsisi suoraan Liisan
kasvoille paistamaan.

Tuohan se juuri oli näiden italialaisten huoneiden helvetti. Illalla
oli liian kylmä, aamulla liian kuuma niissä. Jos sattui myöhempään
nukkumaan, tuli aurinko suorastaan suuhun ja herätti inhoittavaan
päänkivistykseen.

Myöskin Johannes tunsi päänsä hieman raskaaksi. Mutta saattoi se johtua
eilisestä viininjuonnistakin.

Hän näki tuolilla pari lasia, joista toinen oli vielä puolillaan. Hän
tyhjensi sen koneellisesti ja siirsi syrjään sekä pullon että lasit.
Sitten kumartui hän vuoteen yli ja koetti vielä kerran herättää Liisaa.

--Liisa! kuiskasi hän.

Liisa kuorsasi valtavasti, selin ja seinäänpäin kääntyneenä.

Ei, kyllä täällä sittenkin oli liian tukalaa! Johannes aukaisi ikkunan.
Raikas, vielä hopea-autereinen aamu-ilma virtaili tanssien sisälle
siitä.

Johannes sytytti savukkeen ja istahti vuoteensa laidalle polttelemaan.

Nyt vasta alkoivat hänen ajatuksensa kokoutua. Nyt vasta rupesivat
edellisen yön tapahtumat hänen aivoissaan selvenemään ja järjestymään.

Olihan se ollut pieni pettymys, sitä ei Johannes voinut kieltää
itseltään.

Mutta se oli tietysti vain sattuma, tietysti vain jotakin tilapäistä.
Ensi kerralla kävisi kaikki luonnollisesti paljon paremmin, kun he
tässä nyt ehtivät tyyntyä, koteutua ja toisiinsa tutustua.

Olihan hyvin itse pääasia. Olihan tuossa Liisa, hänen oma aamut
kaivattu, illat ikävöity armahaisensa. Jäisi tänne eikä koskaan enää
täältä erkaneisi.

Heti kun he eilen illalla olivat päässeet tänne turvaan, neljän seinän
sisään, he olivat langenneet toistensa kaulaan ja purskahtaneet itkuun.
Itkeneet pois monien yksinäisten hetkiensä tuskat, kalvavat muistot,
äänettömät epätoivot, mielipuoliset, puoli-ääneen aivoissa pidetyt
yksin- ja kaksinpuhelut.

Sitten he olivat jälleen kuivanneet silmänsä ja ruvenneet onnellisina,
leikkivinä lapsina loruilemaan.

Johannes oli hakenut esille pullon chiantia ja Liisa sytyttänyt
risutulen siihen ainoaan tulisijaan, mikä Johanneksen makuuhuoneessa
oli, nimittäin syvennys seinässä, josta joku ammottava hormi veti
suoraan ulko-ilmaan. Tuli paloi paljaalla kivilattialla. Mitään peltejä
tai muita sulkemiskeinoja ei ollut, joten tuo sama aukko muuten pitkin
päivää ja yötä päästi vain hohkavaa kylmyyttä huoneesen.

Mutta kun risukimpun heitti siihen, saattoi sen edessä kuitenkin
käsiään ja jalkojaan jonkun verran lämmitellä.

Niin he olivat istuneet aikansa sen ääressä ja maistelleet ahkerasti
laseista, jotka he olivat viereensä tuolille asettaneet. Sitten oli
heitä ruvennut nukuttamaan. He olivat riisuutuneet aivan vaivattomasti
ja ujostelemattomasti, kuten ennenkin, ja pujahtaneet peiton alle.
Mutta Liisa oli vastannut Johanneksen hyväilyihin uudella
itkunpurkauksella.

Tuon oli Johannes ymmärtänyt. Tietysti täytyi vanhojen muistojen
vaikuttaa Liisaan kovin kipeästi ja tuskallisesti.

Hän oli koettanut lohduttaa Liisaa, mutta Liisa itkenyt vain sitä
enemmän. Hän huomannut turhaksi kaikki mielittelemis-yrityksensä ja
päättänyt kärsivällisesti odottaa puuskan ohimenoa. Mutta Liisa
itkenytkin itsensä uneen. Siihen Johannes jäänyt sitten yksin
valvomaan, tyydyttämättömine lemmenkaipuineen ja hiukan noloine
toiveineen menestyksellisemmästä ensikerrasta.

Sitten oli hänkin nukahtanut.

Yöllä oli Liisa ruvennut voimaan pahoin ja Johannes autellut häntä niin
hyvin kuin oli osannut. Tuo pieni, epä-esteettinen välikohtaus vienyt
viimeisen lemmentoivon, melkeinpä lemmenhalunkin häneltä, eikä hän
ollut tiennyt takaisin vuoteesen kömpiessään, oliko hänelle enää
oikeastaan mieluista vai vastenmielistä, että Liisakin lepäsi siinä.

Varsinkin eräs seikka oli jäänyt Johannesta vaivaamaan. Hän oli
huomannut, että Liisa käytti sangen vahvasti keinotekoisia apuneuvoja
tukassaan.

Mutta sitten hän oli muistanut, että olihan hänelläkin tekohampaat
yläleuassaan eikä hänen oma tukkansakaan enää juuri kehuttava ollut. Se
oli pyyhkinyt pois jo koko joukon saadun vaikutuksen kiusallisuudesta.
Tosin oli Liisa monta kertaa vannonut heidän entisen yhdessä-olonsa
aikana, ettei hänelle niin suurta kummaa tapahtuisi, että hän koskaan
rupeisi mokomilla lisäkkeillä kuvattelemaan. Mutta moiset valathan
unohtuvat helposti ja aika on julma kaikille, kenties julmin juuri
naiselliselle kauneudelle.

Kuitenkin oli tuo pikkuseikka riittänyt jälleen herättämään hänen
kriitilliset vaistonsa, jotka olivat koko päivän ja illan niin
suloisesti uinahtaneet.

Nyt aamulla ne vasta hereillä olivatkin.

Olikohan Liisa muutenkin muuttunut ehkä? Oli siinä ollut jotakin outoa
tuossa heidän eilisessä seurustelussaan. Jotakin pingoitettua, jotakin
keinotekoista, kenties liian äänekästä. Mutta sehän saattoi johtua
tämän ensi tapaamisen vieroittavasta eriskummallisuudesta.

Hiukan toiseksi oli Johannes sitä kuitenkin joskus yksinäisissä
mietteissään kuvitellut. Paljon herkemmäksi, paljon juhlallisemmaksi ja
totisemmaksi. Kuin kaksi mustaa marmoripatsasta he olivat joskus hänen
haaveissaan toisiaan lähestyneet, kummallakin ijäinen elämänsuru
sydämessään.

Toinen katsonut tummasti ja vakavasti, toinen ymmärtänyt hänet ilman
sanojakin. Toinen ehkä päätä nyykäyttänyt ja kätensä hitaasti
ojentanut, toinen ehkä peittänyt kasvonsa tai kääntänyt ne pois
kokonaan.

Jotakin ylevää, jotakin sydän-öisen, pilkkopimeän, traagillista tai
ylenluonnollisen, taivaallisen kirkastettua!

Sellaisena oli aina kangastunut hänelle heidän kohtauksensa.

Eihän ilo heille sopinut. Olivathan he eronsa jälkeen, jos mieli
merkitä mitään heidän rakkautensa, elämän tummia, murehtivia orvokkeja.

Tuosta kaikesta hän ei ollut eilen nähnyt jälkiäkään. Taivaallisesta
ilosta tosin pienen pilkahduksen ensi hetkessä, mutta sitten oli sekin
maalliseksi ja arkipäiväiseksi alentunut. Entä tuo poroporvarillinen
tunteellisuus sitten? Niinhän tapaa kaksi piikaa toisiaan, oltuaan
vuoden pari eri palveluspaikoissa!

Viini saattoi jossakin määrin olla siinä suhteessa lieventävä
asianhaara. Muuten olisi heihin nähden todellakin pitänyt paikkansa
saksalainen sananparsi: »Pack schlägt sich, Pack verträgt sich.»

Roskaväki riitelee, roskaväki sopii! Juuri niin, juuri sellaisen leiman
oli saanut heidän eilinen kohtauksensa.

Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan
arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei
missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.

Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs
kirje!

Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla
istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen
ajatus hänen päänsä läpi.

Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle?
Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?

Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä,
joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin
kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!

Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti
pukeutumaan.

Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.

Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi
harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä
oli.

--Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi
pesuvadissa.

--Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.

Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.

Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut
housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa
kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.

Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.

Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi
käsivarsiensa avulla istumaan.

--Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.

Johannes nauroi.

--Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä
vähän kuin toisessa maailmassa.

Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen
häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.

--Mitä kello on?

--Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!

--Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.

Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti
miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa
jälleen Johannekseen.

--Mitä _hän_ nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi
silmiin häntä.

--Kuka? Muttilako?

--Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi
mitenkään oikeissa ajoin kotiin!

Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.

--Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi.
Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.

--Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?

Hän mainitsi osotteensa.

--Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti
Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.

Liisa ja Muttila asuivat jossakin Piazza Cairolin puolella.

--Hyvä on, lausui Liisa päättävästi. Sitten minä ehdin, vaikka vähän
myöhästynkin.

Hän nousi kiireesti ja rupesi pukeutumaan. Johannes ei vielä ollut
ottanut hänen sanojaan oikein todeksi, vaan koettanut jatkaa heidän
eilistä, keveää puhetapaansa. Se ei tuntunut kuitenkaan nyt käyvän
ollenkaan. Liisan ajatukset näyttivät olevan varsin kaukana täältä.

Johannes nousi, sytytti savukkeen, käveli pari kertaa läpi huoneen ja
siirtyi sitten viereiseen huoneesen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan
kirjettä vaimolleen.

Siitä piti tulla lyhyt, ytimekäs ja täsmällinen. Pelkkä tosiasia vaan!
Rouva Rabbing ei pitänyt mistään turhista kiertelyistä eikä
koristeluista.

Työpöytä oli oven edessä. Eikä Johannes voinut olla silloin tällöin
kirjainsa yli vilkaisematta Liisan pukeutumista.

--Tuletko toimeen siellä? hän kysyi.

--Kyllä koetan, vastasi Liisa. Mutta missä minun laukkuni on?

Johannes nousi sen hänelle ojentamaan.

--Kaipaan minä vähän toalettitarpeitani, sanoi Liisa.

Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka
ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.

Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista,
että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.

--Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan
silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa
peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.

Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä
hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä
kaunistanut.

--Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat!
Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!

Johannes huomasi erehdyksensä.

--Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi
kasvoiltasi, sanoi hän.

Liisa leppyi heti.

--Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen
poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.

Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja
täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet
entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla
myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.

Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.

Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut
hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi
kipeän piston sydämessään.

Ei ollut hyvä niin eikä näin.

Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä
nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos
tuijottamaan.

Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja
hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos
lähtemään.

--No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä
hyvästelemään.

--Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo
aamupäivä.

--Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen
parempi.

--Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.

Hän on niin hirveän mustasukkainen.

--Mitä aiot sanoa hänelle?

--Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta
semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.

--Luuletko, että hän uskoo sinua?

Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.

--Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan
mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.

--Milloin me tapaamme sitten?

--Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.

--Minulle sopii aina.

--Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.

Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä
kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että
hänen teki mieli itkuun purskahtaa.




13.


Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.

Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa
tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta,
jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta
tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.

Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.

Hän päätti jättää Liisan kokonaan.

Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta
silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi
Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman
Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa
entistä perinpohjaisemmin petetyksi.

Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän
rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua
niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi
sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt
kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.

Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse
kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään
hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa
hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!

Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.

Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan
pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä
jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille
synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen
nauttikin siitä sanomattomasti!

Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.

Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto
Liisaa kohtaan.

Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin
vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on
suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia
hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.

Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa
tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava.
Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi
ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä
lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän
ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä
päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti
antautuneena.

Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista
uskonut itsestään.

Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen.
Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista
hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!

Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen
keralla kyynillisesti hymähtämään.

Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti
hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset
hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan,
inhoamaan ja ylenkatsomaan.

Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.

Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa.
Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin
vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa
teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi
samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.

Johannes ymmärsi menevänsä tätä tietä ehdottomasti perikatoon. Ja
hänestä oli kuin olisi Liisa juuri sitä tahtonutkin.

Niin alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta heidän välillään.

Johannes tahtoi joko kokonaan omata Liisan tai päästä hänestä kokonaan.
Liisa tahtoi taas vain pidättää hänet vaikutuspiirissään ja tehdä
alistuvaisen orjan hänestä, kuten hän nähtävästi oli tehnyt jo
Muttilasta.

Kumpikin koetti parastaan. Ja kumpikin tunsi toisensa kyllin
keksiäkseen toistensa heikkoudet, iskeäkseen ja haavoittaakseen.

Liisa oli nyt vuoroin Muttilan, vuoroin Johanneksen oma.

Muttila näytti tyytyvän tähänkin, sillä hänellä ei ollut omaa tahtoa
ollenkaan. Kaikki, mitä Liisa teki, oli hänen mielestään hyvin, vaikka
hän ei ehkä olisikaan voinut sitä sillä hetkellä tyydyttävästi
selittää. Johannes puolestaan oli jo kyllin kyynillinen, niin että asia
oli muodostunut hänelle jo yksinomaan alhaisempien vaistojen
kysymykseksi.

Hän näki hyvin, ettei Liisa luottanut enää häneen. No niin, eipä
hänkään enää juuri Liisaan luottanut!

Hän tunsi hyvin, ettei mikään tosi onni voinut olla enää hänen ja
Liisan välillä mahdollinen. No niin, väärä onni siis, onni kiusata,
onni kuluttaa, onni kiduttaa toisiaan.

Ja ellei hän muuta voisikaan, voisi hän ainakin yhden: särkeä noiden
kahden onnen, Liisan ja Muttilan! Iskeä niin parantumattomia haavoja
heidän rakkauteensa, ettei siitä enää tulisi mitään eheää ja
sopusointuista.

Niin hän rupesi myöskin heitä molempia vuoroin toistensa silmissä
halventamaan.

Ei hän oikeastaan sitä suoraan tehnyt. Mutta laittoi niin, että he itse
sen tekivät, vetosivat välillä häneen ja hän taas oli heitä vuoroin
toistensa edessä puolustavinaan, mutta tavalla, joka vaikutti
päinvastaisesti.

Helvetillinen, diabolinen hävityshalu oli mennyt häneen. Mutta samalla
hän hävitti kenties enimmän juuri itseään.

Hän seurusteli nyt vuoroin toisen, vuoroin toisen kanssa.

Myöskin kolmen kesken he olivat joskus. Silloin koetti Johannes aina
keksiä puheen-aineita, joista toinen vain voi olla viehätetty eikä
toinen. Toisen virheet ja näköpiirin rajoitus kävi silloin
luonnollisesti entistä paremmin esille toisen silmissä.

Muttila käytti juuri Liisaa mallina erääsen dryadi-kuvaan, jonka joku
rikas helsinkiläinen oli tilannut häneltä puutarhaansa asetettavaksi.

Johannes kehuskeli sitä Muttilalle, mutta moitiskeli Liisalle,
kummallekin niin varovaisesti, että he luulivat vain omia
mielipiteitään kuulevansa. Seurauksena oli luonnollisesti se, että he
kumpikin rupesivat uskomaan Johanneksen taiteelliseen vaistoon, mutta
pitämään toisiaan siihen asiaan nähden enemmän tai vähemmän
tomppeleina.

Istuessaan jommankumman kanssa kahvilassa tai viinituvassa ehdotteli
Johannes usein leikillisesti, että lähetettäisiin näköala-kortti
poissa-olevalle. Toinen oli heti suostuvainen. Ja Johannes houkutteli
hänet antamaan kirjoitettavalle tekstille juuri sen muodon, jolla tämä
voisi olla toiselle vähemmän miellyttävä. Itse hän vain lisäsi
terveisensä.

Kerran hän teki oikein konnanteon.

Hän houkutteli Muttilan juomaan itsensä juovuksiin ja miltei työnsi
hänet toisen naisen syliin. Sitten hän laittoi niin, että Liisa sai
tietää asiasta.

Liisa nauroi vain, mutta Johannes näki kuitenkin, että se koski kovasti
häneen. Ja hän päätti koettaa jotakin samantapaista Liisan suhteen.

Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.

Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet
hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia
ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli
kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin
suoranaisesti Liisaan ihastunut.

Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila
ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri
iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.

Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain
molemmat Oikarisen hotellin ovelle.

Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli
jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän
oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen,
nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään
erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut,
ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.

Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että
jotakin kuitenkin oli tapahtunut.

Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme
näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan
tapahtunut.

Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän
ei voinut enää mennä etemmäksi.

Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä
kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää
koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen
kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut
Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty,
herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.

Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään.
Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin
tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.

Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli
uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen
jälleen-tapaamisesta.

Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään
hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja
anteeksi-annettavaksi.

Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja
kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla
kunnialla mahdottomuuksien kanssa.

Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?

Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää
alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä
ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut
yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö
hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma
itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi
päivän valkeuteen.

Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen
tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.

Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!

Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut
edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen
maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina
ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli
myöntänyt oikeaksi.

Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja
anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö
hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä
ilmoitettua totuutta olemassa.

Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja
voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin,
että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.




14.


Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus
turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.

Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle
kappale Jerusalemia.

Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen
vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat
elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet
olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen
leimanneet.

Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä
olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä
ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja
hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis
täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen
ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo
silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut
hänestä olevan oikeassa ympäristössään.

Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää
ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti
sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja
kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina
paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja
orjantappuroineen.

Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle,
ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja
harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen
ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian
oppisaleissa.

Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.

Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä
sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman
valtiaaksi.

Monta paikkaa ja tilaisuutta tarjosi Rooma sille, joka tahtoi
kristin-uskon voittokulkua kautta maailman ja maailmanhistorian
tunnelmoida, vähemmän niitä, missä sen saattoi taas ensimmäisiin,
arkaistisiin viivoihinsa palauttaa. Sitä mieluisampi oli Johannekselle
paikka Lateranin edustalla.

Ihmisliike siinä oli vähäinen. Ainoat liikkujat loivasti viettävän
torin alipäässä olivat jotkut rauhalliset maalaiset, jotka saapuivat
San Giovannin portista kaupunkiin ruokatavaroitaan ja hedelmiään
myöskentelemään.

Matalan muurin ja sitä reunustavien harvojen piinjapuiden takaa näkyi
Rooman autio campagna, vielä taempana etäisyydessä muhkeat Albanon ja
Sabinan vuoret.

Eivätkö käyneetkin tuon tasaisen muurin viertä Jerusalemin tummat
tyttäret kaivolle koristeellinen vesiruukku olkapäillään? Ja eikö
istunutkin kaivonkannelle siellä jossakin kalpea mies, joka pyysi vettä
juodakseen, mutta tarjosi heille suunsa suloista sanomaa takaisin, niin
ett'eivät he ikinä enää janonneet?

Tässä oli hyvä miettiä ja uneksia. Istua kirkon portaille varhaisena
aamuhetkenä ja kuvitella olevansa tuntematon kerjäläinen, vaeltaja
vieraiden maiden, joka oli saapunut rauhaa sielulleen etsimään. Tai
nojata muuriin auringon mennessä majoille ja puiden varjojen langetessa
pitkinä ja salaperäisinä niinkuin yksinäisen, yöllisen runoilijan
ajatukset.

Tähän oli kristillinen Rooma koonnut kaikki pyhimmät muistomerkkinsä.

Itse Basilika, itse San Giovanni in Laterano, jo antoi paljon
ajattelemisen aihetta. Muinaisroomalaisena aikana oli siinä asunut
mies, nimeltä Plautus Lateranus, joka täten siis oli säilyttänyt
kuolemattomuutensa jälkimaailmalle. Monet juhlalliset valtiolliset
neuvottelut, monet irstaat orgiat ja huvit oli arvattavasti pidetty
tuolla paikalla, lentäneet ilmassa monet viisaat elämäntotuudet ja
hyvin sorvaellut sukkeluudet. Myöhemmin oli koko paikka äärettömine
palatseineen kuulunut Rooman keisarien alueisiin.

Konstantinus Suuri oli siihen paavien ensimmäisen piispan-istuimen
rakentanut. Siksi oli se »kaupungin ja maanpiirin kaikkien kirkkojen
äiti ja pää». Ja sen loggialta olivat kaikki paavit, aina siihen saakka
kuin heistä tuli Vatikaanin vankeja, siunauksensa _Urbi et 0rbi_
jakaneet.

Siellä olivat Pietarin ja Paavalin päät, siellä myöskin palanen siitä
pöydästä, jonka ääressä Vapahtaja opetuslapsineen oli syönyt viimeisen
ehtoollisensa.

Olihan sekin jo jotakin. Mutta vastapäätä sitä oli toinen vielä pyhempi
paikka.

Se oli Scala santa, se oli _Sancta Sanctorum_, jota paavit olivat
kotikappelinaan käyttäneet.

Noilla pyhillä portailla oli Kristus ruoskittu, niitä oli hänen oma
verensä kostuttanut. Pyhä Helena oli tuottanut ne neljännellä
vuosisadalla Jerusalemista, Pontius Pilatuksen omasta virkatalosta.
Kukaan kuolevainen ei saanut nousta niitä muuten kuin polvillaan.

Kun portaat olivat sangen korkeat ja jyrkät, oli se vaivaloinen
ponnistus ja vaati tavallista palavampaa uskon-intoa suorittajaltaan.
Mutta varmaan olikin sen palkkiona sitten tavallista runsaampi
synnin-ane.

Johannes mietti usein, olisiko hänellä itsellään ehkä kyllin intoa
siihen.

Ei, ei vielä ainakaan, täytyi hänen tunnustaa itselleen. Kyllä hän
vielä oli aivan liian syvällä synnin pauloissa, voidakseen tuosta
löytää minkäänlaista lepoa ja lohdutusta sielulleen. Päinvastoin
kouristi sääli ja inho hänen sydäntään, kun hän pysähtyi katsomaan
noita ryömijöitä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt ihmisyyttä ja yksilön oman-arvon tuntoa
niin ilmeisesti silmiensä edessä tomuun painettuna ja kukistettuna.

Noinko hänenkin ehkä tulisi tehdä? Noin nöyrtyä saadakseen rauhan
myrskyävälle, verta-vuotavalle sielulleen?

Ei, ei! huusi ihmisyys koko voimalla hänen povensa pohjasta. Ei tomuun,
ei maata matelemaan! Tomusta ylös, aina ylemmä, kohti valkeutta,
kohti vapautta! Niin oli opettanut hänen luonnontieteellinen
maailmankatsomuksensa.

Se tuntui sittenkin koettavan epätoivon vimmalla pitää puoliaan vasten
metafyysillisen mystiikan tarvetta ja nousevan, taistelevan kuin alpit
yön uhatessa, joita hän kerran oli junan-ikkunasta tarkastellut.

Ryömijät olivat enimmäkseen vanhoja ihmisiä, köyhiä, kurjia ja
raadollisia. Joukossa joku keskenkasvuinen poikanulikkakin.

Etummaisena kaikista konttaa tuossa eräs vanha, hienosti puettu
säätyläisrouva, joka nähtävästi on sangen sairas. Vain vaivoin ja
pitkin levähdyksin hän jaksaa nostaa polvensa aina ylemmälle asteelle.
Nyt hänellä ei ole monta jäljellä enää, nyt, nyt hän on päämäärään
pääsemässä!

Ryömiessään vahvistavat kaikki voimiaan hiljaisilla, lakkaamattomilla
rukouksilla.

Tuolta portaiden himmeästä, puolipimeästä yläpäästä kiiltää, kutsuu ja
kimmeltää jotakin. Kristuspääkö? Krusifiksiko? Jalokivi-koristuksia ne
ovat, jotka katolinen kirkko on sinne uskovaistensa rohkaisuksi
kiinnittänyt.

Toisia, heikko-uskoisempia varten, joihin Johanneksenkin vielä on pakko
lukeutua, on kahdet tavalliset portaat, joita voi nousta pää
pystympänäkin.

Johannes kiertää niitä myöten ylös ja huomaa, että ensimmäinen, mikä
ryömijöitä kohtaa heidän päämäärään päästyään, on itse pyhäkön ikkuna.
Sen avoimesta alasyrjästä on kukin tilaisuudessa heittämään roponsa
laudalle, jolla näkyy jo kosolta kolikoita.

Johannes hymähtää. Siinäkö se siis olikin »Pudels Kern»? Olisihan hänen
pitänyt aavistaakin.

Vanha rouva ei ole vieläkään ehtinyt ylös, vaan lepää kokonaan
lääpästyneenä portaallaan. Eräs kerjäläinen ehtii jo hänen edelleen,
nousee onnellisena ja hartaana ja heittää hänkin kolikkonsa kirkon
hyväksi.

Mikä usko! Mikä selittämätön, mieltä ahdistava mysteria!

Pyhäkössä itsessään, sen alttarin päällä, säilytetään Kristus-kuvaa,
jota Pyhä Lukas alkoi tehdä ja jonka joku enkeli sitten viimeisteli!

Johannes lukee seinäkirjoitusta ja kääntää sen mielessään. »_Pyhempää
paikkaa ei maanpiiri tunne._» Häntä kauhistaa. Nuoko korut pyhiä, nuoko
kuva-postikortit pyhiä, joita hän näki ovelan munkkiveljen itse kirkon
eteisessä ohikulkijoille myyskentelevän?

Hän syöksyy ulos kirkosta.

Mutta aina ei hän samalla reformatorisella tuulella ole. Ja silloin hän
saattaa myös pistäytyä siinä vieressä olevaan Pyhän Helenan
rakennuttamaan Santa Croce in Gerusalemmeen, jonka kappelissa
säilytetään kolmea palasta Kristuksen ristinpuuta, yhtä ristin-naulaa
ja ristin otsaketaulua.

Eikä sillä hyvä. Pyhän Helenan omassa maanalaisessa kappelissa hän
todellakin seisoo Jerusalemin mullalla!

Se on tuotu Pääkallo-paikasta, monilla laivoilla, saman väsymättömän
naisen toimesta.

On kuin olisi katolinen kirkko tahtonut tuoda koko Palestinan tänne ja
kaikille kansakunnille kuuluttaa: 'Ei ole tarvis enää tehdä
toivioretkiä Pyhälle maalle. Tulkaa Roomaan, langetkaa Paavin jalkojen
juureen! Täällä on Kristuksen sijainen, täällä Kristus itse lähempänä
kuin missään muualla maailmassa.'

Kuka on sitten ollut tuo merkillinen nainen, tuo Pyhä Helena, joka
matkaansaattoi näin suuret asiat, tuoden Jerusalemin synkän,
intohimoisen mystiikan selkeän, valoisan, järjellisen Rooman muurien
sisälle?

Johannes tutkii kirjoja ja historioita.

Alkuperältään ei hän nähtävästi ollut erittäin pyhä ollut. Syntynyt
kapakoitsijan tyttärenä, tullut Constantinuksen jalkavaimoksi,
synnyttänyt Konstantinus Suuren ja saanut häneltä keisarinnan
arvonimen. Hänen sukunsa ollut bithynialainen, hänen itämainen verensä
nähtävästi johdattanut hänet kristin-uskon salaperäisiä tunnelmia
ikävöitsemään.

Kristin-usko tietysti ollut vain pinnalla hänessä. Asunut syvemmällä
aasialainen pakanuus. Ei surmaa muuten pojanpoikaansa, ei muuten syytä
murhasta miniäänsä ja anna häntä syyttömänä tukahduttaa!

Kristillinen hurskaus yhtynyt hänessä byzantiniseen julmuuteen, loiston
ja vallan himoon. Vanhemmilla päivillään, kahdeksankymmenen korvissa,
hänestä tullut vielä siveyden ja koskemattoman impeyden fanaattinen
ihantelija!

Hän hävittänyt Venus-temppelin, jonka keisari Hadrianus oli
Pääkallo-paikalle pystyttänyt. Hän antanut runsaita lahjoja
naisluostareille. Hän omistanut palavaa kunnioitusta Neitsyt Maarialle,
liittyen siten jo myöhäisempään keski-aikaan. Hän tahtonut olla pyhä,
kuten katolinen kirkko sittemmin hänet pyhäksi julistikin.

Ja tämän kapakoitsijan tyttären, tämän keisarillisen jalkavaimon
kappeliin, hänen, joka kyllä oli maistanut osansa elämän makeudesta,
oli yhä vieläkin pannakirouksen ja ekskommunikatsion uhalla pääsy
kielletty naiselliselta sukupuolelta!

Tuon naisen historiallinen hahmo vaikutti kummallisesti Johannekseen.

Tuollainen kristitty hänkin olisi voinut olla. Pyhän Helenan hoviin
kuuluvana hänkin olisi voinut ehkä hetkellisesti tulla mystikoksi.

Ja yhtyä tuon naisen kanssa aistihartaaseen, ylenluonnolliseen ja
hiukenevaan tunnelmaherkutteluun.

Mutta eikö hän voisi samoin yhtyä jonkun muun naisen kanssa? Ehkä
Carmelan? Ehkä Liisan?

Aistillinen väristys kulki läpi Johanneksen ruumiin hänen noin
ajatellessaan.

Vanha pakana hän tunsi olevansa. Mutta jos tuo uusi oppi saattoi
tarjota jotakin, vaikka vähäistäkin, lisää elämän-nautinnon niin
köyhään ja puutteelliseen ohjelmistoon, oli siinä jo sellaisenaan
jotakin kannatettavaa.

Eipä ollut Pyhän Helenan, yhtä vähän kuin katolisen kirkonkaan,
onnistunut hänen pakanallista henkeään roomalaisesta maaperästä pois
juurittaa. Se oli muuttanut vain muotojaan, se oli siirtynyt vain
uusiin pyhäkköihin ja temppeleihin.

Ja kuin kohtalon ivasta oli itse Santa Croce in Gerusalemmen alttarilla
saanut sijansa 'Barberinisen Junon' kuva, vain vähän toisenlaiseksi
muovaeltuna!

Pyhän Helenan aasialainen pakanuus esiintyi siinä aivan
vertauskuvallisena kristillisyyden ohuen vernissan alta.

Entä itse kirkko sitten?

Se oli ennen ollut osa Helenan omaa, sessorilaista palatsia, jonka
kuvan laajoine puutarhoineen ja termeineen Johannes vieläkin saattoi
mielikuvituksensa avulla siihen ilmi uneksia. Ja vanha pakanuus puski
monituhantisella voimallaan myös itse Scala santan pyhitettyä
seinäviertä, jossa vieläkin oli nähtävänä pieni jäännös
muinaisroomalaisen Lateraanipalatsin ruokasalista, tricliniumista.

Paikalla, missä nykyhetken italialaiset maassa polvin haudan
tuonpuolisen elämänsä takia mateloivat, istuivat kerran siis heidän
tästä elämästä iloiset esivanhempansa vatsa pullollaan, falerniset
viinimaljat kohotettuina maan hedelmälle ja ytimelle ynnä koko suuren
luonnon laupiaille antimille.

Johannes tunsi kaikista hyvistä aikomuksistaan huolimatta kuuluvansa
jälkimmäisiin.

Kaikista Rooman taide-ilmiöistä olivat Livian talon seinämaalaukset
Palatinumilla ja Neron 'Kultaisen talon' freskojätteet Ludovisi
Boncompagnin museossa häneen syvimmin pelkällä verenpunaisella,
hurjan-punaisella, pakanallisen-punaisella värillään vaikuttaneet. Hän
päätteli siitä, että jossakin hänen sydämensä pohjakomeroissa mahtoi
asua Minotaurus, joka ei ollut muuta kuin alkuaikaisilla keinoilla
lepytettävissä.

Siihen loppuivat hänen uskonnolliset mietiskelynsä. Mutta ne
vaikuttivat kuitenkin jonkun verran häneen. Hän sai niiden kautta sekä
jonkun verran synnintuntoa että sisällistä kiivautta niitä kohtaan,
joita hän piti vieläkin syntisempinä kuin hän itse oli.




15.


Mitä syvemmin Johannes tuli itseään tuntemaan, sitä enemmän hän itse
kauhistui.

Oliko lupa elää ollenkaan tällaisen ihmisen? Eikö ollutkin jo aika
tehdä loppu kaikesta ja syöstä itsensä Sisilian tarunomaisen
vaskihärjän kupuun?

Mutta juuri Sisilia oli lähettänyt hyvän hengettärensä häntä
suojelemaan.

Carmela tuli hänen pelastajakseen.

Johannes oli pensionaatista yksinäisyyteensä muutettuaan vain pari
kertaa kadulla ja pikimmältään tavannut hänet. Nyt hän rupesi jälleen
enemmän hänen kanssaan seurustelemaan.

Carmela kävi usein illalla hänen kotonaan. Siellä oli kolkkoa ja
kylmää, mutta kaikki lämpeni ja valkeni heti tuon vakavan, toimeliaan
tytön läsnä-olosta. Silloin sytytettiin risukimppu permannolle,
kynttilä paloi tyhjän viinipullon päässä, Carmela lauleli kitaran
säestyksellä vanhoja sisilialaisia kylälauluja ja Johannes uskalsi
tuntea itsensä joskus melkein kuin ihmiseksi.

Carmela toi mukanaan henkäyksen puhdasta ilmaa Johanneksen asuntoon. Ja
sitä tarvittiinkin siellä kyllä, myönsi Johannes mielellään.

Eikä Carmela suinkaan tehnyt tuota vain kuvaannollisesti. Hän saattoi
ilmestyä Johanneksen luo myös aamulla, harja ja kihveli kädessään,
lakaista, pestä, tuulettaa ja puhdistaa, niin että sitä oli sydämen-ilo
nähdä. Johannes itse sai vain varoa kinttujaan ja paeta huoneesta
huoneesen.

Mitä jos naisin tytön? tuumi Johannes usein. Hänen kanssaan olisi
hauska asua jossakin Montmartren vinttikamarissa.

Hän tiedusteli joskus leikillään myöskin Carmelan mieltä asiasta.

--Mitä jos eräs noin minun ikuiseni ja minun näköiseni vanha herra
kosisi Carmelaa? hän kysyi. Minkä vastauksen saisi hän?

--Myöntävän, vastasi Carmela ja iski veitikkamaisesti silmää hänelle.

--Mutta jos hän ottaisi sanasta kiinni? Jos hän kosisi toisen kerran?

--Jälleen myöntävän, vastasi Carmela.

--Ja kolmannen kerran?

--Aina vaan, joka kerran, ilman mitään armahdusta!

Hän nauroi ja ojensi punaiset huulensa hänen suudeltavikseen.

Johannes imi pelkkää nuoruutta, puhtautta ja hyvyyttä hänen huuliltaan.
Mutta myöskin nuoruuden sähköttävää intohimoa, joka teki hänet itsensä
puolta nuoremmaksi.

Sitten he jälleen istuivat ja juttelivat Messinan maanjäristyksestä.

Mutta ei siitä yksinomaan. Carmelan harrastuspiiri ei ollut niinkään
pieni kuin näytti alussa. Hän oli lukenutkin yhtä ja toista, vaikka
hänen varsinainen koulunkäyntinsä oli supistunut hyvin vähiin, ja hän
oli katsellut terävällä silmällä maailmaa.

Eroottisiin seikkoihin nähden hän oli luonnollinen ja kehittynyt kuin
kypsä viinimarja. Hän ei ollut otettavissa, huomasi Johannes heti. Hän
oli, silloin kun hän itse näki hyväksi ja viisaaksi, ottava miehen oman
mielensä mukaan.

Hänessä ei ollut mitään turhaa keimailua, ei myöskään mitään
hentomielistä tai kuivaa ja käsitteellistä. Kaikki oli hänessä tiukkaa,
tervettä, keskeistä ja täyteläistä.

Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi,
hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin
varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi
keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki
Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.

Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen,
niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua,
vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut
pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.

Sellainen oli Carmela.

Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden
yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin
häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi
raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.

Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.

Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät
kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla
yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.

Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään.
Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti
oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että
Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.

Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi
täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea
kämmenellään.

Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.

Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut
valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei
tullut kysymykseen!

Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö
hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa
kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä
Liisana esiintyisi.

Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä
elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat
yhteentörmäyksensä.

Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä
aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut
hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä
ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena,
kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät
kyyneleet silmissään.

Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.

Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:

--Opettaja on taas itkenyt? Miksi?

--Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja
painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.

--Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.

--Hän ei välitä minusta vähääkään.

Johannes itki ääneen.

Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela
tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.

--Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä
menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä...

--Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän
rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.

Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.

--No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?

--Ei, ei, hän pettää?

--Pettää?

--Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.

Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.

Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi
kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen
pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla
äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen:

--_Sitten minä tappaisin hänet_.

Johannes kääntyi, unohtaen myöskin kyyneleensä.

--Sinä?

--Niin, jos olisin teidän sijassanne, vastasi Carmela katsoen tiukasti
ja kiinteästi häneen.

--Tappaisit?

--Niin. Eihän _ole_ mitään muuta keinoa.

Johannes katsoi vakavasti ja surumielisesti häneen.

--Minä _olen_ jo tappanut hänet.

--Ymmärrän, virkahti Carmela, oppivaisesti päätään nyykäyttäen. Mutta
rakkaus ei kuollut hänen kerallaan.

--Niin, ei minun rakkauteni, selitti Johannes. Hän nousi haudastaan.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

Carmelan silmät saivat hätääntyneen ilmeen. Jotkut Johannekselle
tuntemattomat, taika-uskoiset luonnonvaistot liikahtivat hänessä ja hän
kysäisi melkein rajusti Johanneksen ranteesta puristaen:

--Kuinka? Hän nousi haudastaan?

Johannes sai vaivoin hänet tyynnytetyksi.

Mutta Carmela oli antanut hänelle ajatuksen. Tästälähtien mietti hän
vain keinoa ja tapaa, kuinka hän surmaisi Liisan.




16.


Veren ajatus virkisti Johannesta.

Hän sai takaisin entisen reippautensa ja joustavuutensa eikä
yksinäisyys tuntunut hänestä enää niin kamalalta ja mielipuoliselta,
kun hän oli saanut jotakin uutta mietittävää.

Hän oli jo päättänyt surmata Liisan heti ensi tilaisuudessa. Olipa hän
jo sitävarten ostanut revolverinkin, jota hän oli kannellut pari päivää
taskussaan, tuntien itsensä heti puhtaammaksi, ylpeämmäksi ja
ylevämmäksi.

Hän tekisi oikeutta. Hän pelastaisi Liisan siitä häpeän ja kurjuuden
kuilusta, jota kohden tämä ilmeisesti oli syöksymässä.

Samalla myös itsensä, oman pyhemmän itsensä, heidän entisen, yhteisen,
suuren rakkautensa.

Hän esiintyisi Herran lähettiläänä.

Mutta täytyi olla myös oikea hetki ja oikea ympäristö. Täytyi kaikki
miettiä tarkkaan, kaikki suunnitella tarkkaan, ettei sitten tapahtuisi
mitään odottamatonta, pientä ja arkipäiväistä, joka tekisi
naurettavaksi koko juhlallisuuden.

Juuri sellaisiahan sattuma usein lähettää tuontapaisiin tilaisuuksiin.
Juuri sellaisillahan säälimätön kohtalo niin usein pilkkaa kurjia
kuolevaisia.

Täytyi olla tällä kertaa kohtaloa viekkaampi, viisaampi ja
voimakkaampi.

Hän päätti surmata Liisan Borghesen puistossa, siellä, missä hän oli
pari kuukautta sitten ensi kerran hänet tavannutkin.

Mutta ei museossa, ei palatsissa! Ei saanut taidetemppeliä saastuttaa.
Pikemmin puistossa sitten ja mieluimmin tuon suuren lammikon rannalla,
jossa mustat joutsenet joutelevat.

Lammessa oli saari ja saaressa temppeli. Olihan siinä kuin paikka
varattu pyhälle verityölle. Täytyi olla vain myöhäisen iltapäivän
valaistus, auringonsäteiden siivilöityä tuuheiden vehmastojen lomitse
ja näkyä matalan muurin takaa campagnan kellahtavat ääriviivat.

He istuisivat temppelin kiviportailla, Liisa ja hän, kahdenkesken
jumalan kasvojen alla.

Joutsenet liukuisivat joikuen heidän ohitseen. Päästelisivät punaisesta
nokastaan outoja, onttoja, tyhjyyden-kammoisia ääniä kuin
puupuhaltimesta.

Todelliset Tuonen virran, todelliset kuoleman työn tummat todistajat.

Hämärä lankeaisi ja he juttelisivat harvakseen, särkyneesti ja
soinnuttomasti entisistä. Muistelisivat muinaisia lapsuudenpäiviään
yhteisessä kodissa, raikkaan kosken rannalla, jolloin maailma ei heitä
vielä ollut turmellut eikä toisistaan vieroittanut. Siirtyisivät sitten
puhelemaan rakkaudestaan ja niistä kolmesta vuodesta, jotka he olivat
yhdessä ulkomailla eläneet, yhteisistä suruista ja iloista, yhteisistä
muistoista ja tunnelmista.

Haastelisivat lempeästi, kauniisti ja anteeksi-antavaisesti. Kaikki
loukkaukset, kaikki väärinkäsitykset haihtuisivat heidän väliltään.
Vielä viimeisen kerran he olisivat entinen Johannes ja Liisa, vielä
viimeisen kerran he sulaisivat suudelmaan, viileään ja kevyeen kuin
autuaiden hyvästi-jättö.

Ja Johannes saattoi oikein liikuttua kyyneliin saakka heidän
kuolinhetkensä kauneutta yksin-ollen kuvitellessaan.

Mutta jos se olisi _niin_ kaunis, olisiko hänellä sitten enää voimaa
toimeenpanna sankarillista, traagillista päätöstään? Jos Liisa vielä
viimeisellä hetkellään noin kirkastettuna hänelle esiintyisi, kuka
takasi, että siitä todella tulisi hänen viimeisensä ja ettei Johannes
sittenkin lankeaisi huikaistuneena hänen jalkojensa juureen?

Hän, hän itse, Johannes, takasi sen! Hänellä olisi se voima, hänellä
olisi voimaa heidän kahdenkin edestä.

Saattoihan olla, ettei Liisa vielä ollut niin kypsä kuolemaan kuin hän
itse tunsi nyt totisesti olevansa. Voihan tapahtua, että Liisa tahtoisi
vielä elää, vielä jatkaa häpeäänsä.

Kenties hän tahtoisi paeta? Ehkä pyytäisi, ehkä rukoilisi polvillaan,
ehkä huutaisi apuakin? Mitä oli silloin tehtävä?

Silloin oli Johanneksen surmattava hänet väkisin! Pysyttävä lujana,
leppymättömänä; vanhurskaana tuomarina ja annettava armonluoti.

Ensin hänen sydämeensä, sitten omaansa. Niin sen tuli, niin sen piti,
niin sen oli pakko tapahtua.

Mutta täytyi vahvistaa itseään tässä päätöksessä. Täytyi jännittää,
täytyi virittää koko sielunsa siihen, ettei sitten tarmo viime hetkellä
pettäisi eikä sormi lipsahtaisi liipasimelta.

Itseään pyhään tuomarityöhönsä terästääkseen hän meni eräänä iltana
Teatro Valleen, jossa eräs kuljeksiva teatteriseurue juuri esitti
Othelloa. Varmuuden vuoksi hän pyysi kuitenkin Carmelan mukaansa, sillä
hänen hermostonsa oli nykyään siinä kunnossa, että hän ei mielellään
yksin tahtonut joutua vieraiden ihmisten joukkoon.

Teatteri oli lähinnä ajelua Carmelan intohimo. Hän suostui mielellään.

Ilma oli hirveä, kuten oli ollut jo yhtämittaa viikon pari. Satoi
lumiräntää, ja vaikka heillä oli hevonen, tuntui sentään kolkolta astua
nuo pari askelta kadulta teatterin valaistuun, ihmisiä tungeskelevaan
eteiseen.

Siinä seisovatkin samalla Liisa ja Muttila heidän edessään!

Kumpikin iloisina ja tyytyväisinä, kumpikin pyylevinä,
päivänpaisteisina ja siihen määrään mitään pahaa aavistamattomina, että
Johannes rupesi jo epäilemään, oliko hän ehkä uneksinutkin kaikki ja
eikö kuoleman enkeli sitten liihoitellutkaan heidän päittensä päällä.

Hänen kätensä meni vaistomaisesti taskuun.

Kyllä oli, kyllä liihoitteli. Ei, ei hän ollut uneksinut. Olihan siellä
revolveri.

Seurasi yleinen tervehtiminen ja Carmelan esittely. Liisa heitti
kopean, tutkivan ja ylenkatseellisen silmäyksen häneen.

--Minä olen käynyt sinua näinä päivinä monta kertaa hakemassa, hän
sanoi sitten, hymyillen rakastettavasti Johannekselle. Mutta sinä et
ole suvainnut olla kotona.

Johannes katsoi häneen epäluuloisesti.

--Tuskin, vastasi hän jurosti. Minä olen aina kotona.

--Et laske sisälle sitten?

--Sinä et ole käynytkään minua hakemassa.

Liisa nauroi helakasti.

--Luuletko, että valehtelen ehkä? hän kysyi, nipistäen samalla
leikillisesti kädestä Muttilaa.

--Luulen, vastasi Johannes vakavasti. Luulen, että valehtelet aina,
tieten taikka tietämättäsi.

--Kuten naiset ylimalkaan, huomautti Muttila huolimattomasti.

Liisa nauroi äskeistä makeammin.

--Hyvä toki, ettei minun tarvitse sitä varten hakea erivapautusta
sukupuolestani, hän sanoi. Mutta tosi on, että valehtelin.

--Miksi?

--Siksi, että tahdoin nähdä, kuinka se vaikuttaisi sinuun, nauroi
Liisa.

--Ja minuun, lisäsi Muttila happamesti.

--Ei, sinusta minä en ollut ollenkaan huvitettu, pisti Liisa. Vain
Johanneksesta! Tiedäthän, että olemme vannoneet ikuista rakkautta
toisillemme.

--Minä tiedän, vastasi Muttila.

Johannes katsoi Liisaan synkkämielisesti. Tuo nainen nauroi, tuo nainen
teki ilmeistä pilkkaa heistä molemmista. Oliko hänellä siihenkin varaa?
Luottiko hän niin lujasti valtaansa sitten? Sepä perhana! Johanneksen
suhteen hän ainakin erehtyisi.

--Miksi et ole käynyt sitten katsomassa? hän virkahti harvakseen. Kun
kerran olet minusta niin huvitettu.

--En ole uskaltanut, veikisteli Liisa. Minua on pelottanut niin
hirveästi.

--Mikä?

Johannes vavahti. Oliko tuo heilakka ehkä aavistanut hänen murhaisat
ajatuksensa?

Liisa heitti jälleen voitollisen syrjäsilmäyksen Carmelaan.

--Että tapaisin jonkun toisen naisen siellä! pisti hän sitten. Jonkun,
joka pistäisi minut tikarilla!

--Oletko mustasukkainen? härnäsi Muttila.

--Minun tekisi mieli kynsiä silmät hänen päästään, ilvehti Liisa.
Vahinko, etten taida hänen kieltään, muuten sanoisin jotakin
epäedullista hänen ulkomuodostaan.

--Tahtoisit häväistä häntä? kysyi Johannes lempeästi. Onko viattomuus
sinulle niin vastenmielinen?

Liisa näytti hänelle leikillisesti nyrkkiään.

--Sinä! hän sanoi. Taidatpa sinä pitää huolta kummastakin.

--Sekä sinusta että hänestä! oli Johannes vielä väärin-ymmärtävinään.

--Sekä hänen viattomuudestaan että sen kadottamisesta, parkaisi Liisa
miltei epätoivoisesti. Ei, minä en jaksa sinun kanssasi!

Sitten hän laski kätensä hyväilevällä eleellä Muttilan käsivarrelle,
samalla kuin hänen silmänsä liekehtivät tuttavallisina revontulina
kohti Johannesta.

--Tuollainen hän on! hän sanoi Muttilalle. Eikö totta, hän voi ärsyttää
ihmisen kuoliaaksi?

--Tuo tyttö voi ärsyttää sinut kuoliaaksi, virkahti Muttila. Sillä hän
on todellakin kovin kaunis.

--Kuin luotu kuvanveistäjän malliksi? naljaili Liisa. Ei, mennään pois!
Johannes katsoo jo synkkämielisesti sinuunkin. Mennään mieluummin
mustasukkaisuutta näyttämöltä katsomaan!

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi, naurahti vielä kerran ivallisesti,
hävyttömästi ja häikäilemättömästi, ja veti Muttilan mukanaan.

Kuinka julkea hänestä oli tullut! Nyt vasta Johannes oikein huomasi
sen.

Nähtävästi hänen oli kiirehdittävä murhatyötään, ellei hänen mieli
tuhlata ruutia kokonaan harakoille.

Mutta pelkkä mahdollisuuskin, että Liisa todellakin oli käynyt häntä
kotoa hakemassa, oli vaikuttanut merkillisesti häneen. Hän pyöritteli
tuota ajatusta sinne tänne aivoissaan, miettien, mikä siinä voisi olla
totta, mikä leikkiä tai suoranaista pilantekoa.

Eikä hän voinut olla tunnustamatta itselleen, ettei hänellä puolestaan
olisi ollut mitään vastaan, jos se olisi tottakin ollut!

--Keitä ne olivat? kysyi Carmela arasti, heidän astuessaan
permanto-aitioonsa.

--Taiteilijoita! murahti Johannes. Minun kansalaisiani. Kuinka niin?
Mitä pidit heistä?

--Sillä naisella oli niin hyvät ja viisaat silmät, selitti Carmela.

--Ehkä viisaat, mutta kaukana hyvyydestä, oikaisi Johannes. Mutta mies?
Mitä hänestä sanot?

--Hän näytti mielestäni aika pölkkypäältä, hymyili Carmela.

Aika suffragetti! ajatteli Johannes. Joko sinäkin alat? Merkillinen
aikakausi tämä! Naiset tuntevat vaistomaista vetovoimaa naisiin. Ja
miehet? Niin miehet tuntevat useimmissa tapauksissa samoin.

Miesraukat! Heidänhän täytyi joutua tappiolle tässä epätasaisessa
kilpailussa.

Ja Johannes siirsihe hiukan etäämmälle Carmelasta, joka tällä hetkellä
tuntui hänelle jo pelkän naisellisuutensa vuoksi vastenmieliseltä.

Esirippu nousi. Shakespearen intohimoiset rytmit alkoivat ryöpytä
heidän ylitseen.

Jo ensi hetkestä tunsi Johannes henkeään pidättäen mukana olevansa.

Othellon esittäjä, hänelle kokonaan tuntematon nimi, vaikutti häneen
heti suurelta näyttelijältä. Kieli, italian syvä, tummankirkas kieli
kajahteli täyden rinta-äänen kannattamana. Ryhti oli korkea ja jalo,
liikkeet täsmällisiä ja mittaeltuja.

Mutta mitä välitti Johannes tuosta kaikesta! Olihan hänelle itse
näytelmä, itse sen traagillinen juoni ja tärisyttävä naismurha pääasia.

Vähitellen rupesi Othello, tuo miehisen lemmenvihan ikuinen perikuva,
nousemaan hänen sielun silmiensä eteen kaikessa imponeeraavassa
suuruudessaan.

Suora mies oli Othello, synkän intohimon leimaama kova soturiluonne,
vaistojensa ja halujensa vallitsema. Vain Desdemonan lempeä
naisellisuus oli voinut hänestä heleämpiä, päivänpaisteisempia puolia
ilmi soinnuttaa. Sitä tärkeämmän täytyi olla hänelle hänen rakkautensa,
sitä kuumemmin kuohua hänen raskaan, synkänpunaisen verensä, mitä
lempeämmin Desdemona hymyili ja mitä kylmempänä kimalteli Jagon
pirullisuus.

Mutta Jagohan petti! Desdemonahan oli puhdas ja valkea kuin pulmunen
lumella. Mitä siitä, mitä siitä! Nopeasti, nopeammin henki pois
häneltä!

Johannes lähti teatterista aivan kiihtyneessä mielentilassa.

Juuri noin sen piti käydä! Ei ampuma-aseella, ei millään aseella eikä
koneella ylimalkaan, vaan kuristamalla. Kone oli liian kuollut niin
elävää, niin liikkuvaa, pehmeää ja valkeaa rikosta rankaisemaan. Omin
korkein käsin, oman miehisen voiman voitollisella, eläimellisellä
riemuntunteella se oli suoritettava.

Johannes valvoi koko sen yön ja monta yötä. Nyt ei kukaan, ei mikään
voisi enää häntä päätöksestään järkähyttää.




17.


Näin vieri pari viikkoa samassa ainaisessa, kiihottuneessa
hermojännityksessä.

Useimmat yöt vietti Johannes unettomana. Sitäpaitsi hän tuskin söi enää
ollenkaan. Kun hän katsahti peiliin, hän säikähti. Eihän hän ollut enää
ihmisen näköinenkään.

Hän oli laihtunut luurangoksi. Hänen poskensa olivat syvillä kuopilla,
hoitamaton parta törrötti ilkeästi esiin hänen ennen niin sileiksi
ajetuista, anglosaksisista leuoistaan ja silmissä paloi synkkä
loimotus, joka ei näyttänyt olevan enää tästä maailmasta.

Joka päivä hän aikoi tehdä työnsä. Ja joka päivä hän horjui jälleen,
kuvitteli uutta onnea Liisan kanssa tai tapasi itsensä haaveksimasta ja
himoitsemasta kaikkea outoa, ihmeellistä ja eriskummallista, mitä elämä
vielä voisi tarjota hänelle.

Silloin sattuma tuli hänen avukseen.

Hän sai kirjeen Liisalta, jossa tämä ehdotteli yhteistä ajeluretkeä
katakombeihin. He eivät olleet Muttilan kanssa vielä olleet siellä ja
lykänneet pahojen ilmojen vuoksi käyntinsä aina tuonnemmaksi. Nyt sitä
oli turha lykätä enää. Nyt olivat säät paranneet ja siitä voisi tulla
mitä ihanin huvimatka.

Katakombeihin! Tuo ajatus kumahti Johanneksen aivoihin kuin
kuolinkello.

Siellä oli paikka, siellä oli sopiva ympäristö. Ei Borghesen puistossa,
mustien joutsenten joikulammella. Se olisi ollut aivan liian valoisa ja
päivänpaisteinen heille. Katakombeihin! Sinne, sinne alas, maan
uumeniin, minne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.

Siellä oli heidän kohdattava toisensa. Siellä seisottava kuoleman
Herran edessä.

Kirje päättyi sanoilla: »Olisin hyvin iloinen, jos tulisit.» Ja siihen
oli vielä lisätty jälkikirjoituksena: »Myöskin Carmela näkisi sen hyvin
mielellään.»

Carmela! Mitä tämä merkitsi?

Johanneksen silmät pimenivät.

Mitä oli Liisalla ja Carmelalla keskenään tekemistä? Miksi Carmela
käytti Liisaa sanansaattajanaan?

Olivatko he ehkä hyviäkin ystävättäriä? Tahtoiko Liisa ryöstää
Carmelankin häneltä? Vai oliko tämä taas noita hänen tavallisia,
valheellisia päähänpistojaan, joilla hän osasi niin perinpohjin
ärsyttää Johanneksen?

Olivatko nuo kaksi ehkä tavanneet toisensa hänen selkänsä takana?
Hullutusta! Eihän Liisa osannut italiaa, eiväthän he olisi voineet edes
puhua keskenään. Mutta saattoi se olla mahdollistakin. Olihan Carmela
itse Liisan silmiä niin hyviksi ja viisaiksi kehunut. Ja ehkä Liisa oli
jo oppinut senverran kieltä, että saattoi hiukan solkata tavallisinta
kanssapuhetta.

Oli, miten oli! Eihän ollut nyt aika enää sellaisia ajatella. Tuomion
päivä oli tullut. Nyt oli hänen aika toimia eikä ajatella enää.

Matkan tuli parin päivän perästä määrätyllä hetkellä tapahtua ja
Johanneksen oli kirjeellisesti ilmoitettava, mitä hän ajatteli
ehdotuksesta.

Johannes kirjoitti kohteliaan kirjeen ja ilmoitti heti suostumuksensa.

Sinä päivänä hän söi kunnollisesti, joi pullon viiniä päälle ja kävi
parturissa. Palasi sitten kotiinsa papereitaan järjestelemään.

Vähän oli hänellä tullut mitään omaan alaansa kuuluvaa työtä tehdyksi
täällä Roomassa. Hiukan hajanaisia huomioita vain Italian
agraariliikkeestä, juuri tapahtuvista vaaleista ja eri puolueiden
kannasta maan ulkopoliittisiin kysymyksiin nähden.

Kuitenkin olisi tuota kaikkea nyt ollut erinomainen tilaisuus seurata
täällä.

Mihin hän oli käyttänyt, mihin tuhlannut aikansa? Eikö voisi ottaa sitä
vielä takaisin? Täytyihän hänellä olla Englantiin palatessaan edes joku
käsikirjoitus kustantajalleen.

Mutta sitten hän muisti taas ja hymähti surumielisesti. Sehän oli
totta, hänenhän täytyi huomenna tappaa eräs nainen! Eihän ollut
sanottu, että hän koskaan palajaisi enää Englantiin.

Mutta sitten hän unohti taas koko asian ja jäi tutkimaan erästä
alotettua käsikirjoitusta italialaisen sosialismin ja klerikalismin
suhteesta toisiinsa, joka jo kauan oli hänen huomiotaan kiinnittänyt.
Käsikirjoitus miellytti häntä. Kas vain, oliko hän osannut tuosta
asiasta noinkin järkevästi ajatella!

Tuossa oli kuitenkin jotakin korjattavaa.

Johannes kastoi kynän mustetolppoon ja korjasi kohdan mieleisekseen.
»Ei taantumusta eikä vallankumousta.» Tuolla ohjelmalla ajaa
Quirinalien hallitus Italian juuri perikatoon.

--Täällä täytyy tulla vallankumous! sanoi Johannes ääneensä, uhkaavasti
rystysillään pöytään napauttaen. Tämä ei käy, tämä ei käy!

--Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa
soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy?

Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on.

--Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden
kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä
maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.

Tulija yrittää sanoa jotakin, mutta Johannes ärjäisee:

--Santarmit? Sotajoukot, sanot sinä? Katkeevat kuin korsi myrskyn
tullessa. Etkö tiedä, että Sienan lähistöllä on vuotanut jo verta?
Vangittu pari pahinta rauhanhäiritsijää! Kiihtynyt kansa vaatinut
vapaiksi heidät, kivittänyt rikki kasarmin ikkunat.

--Kasarmin? Sienan lähistöllä? yrittää toinen hämmästyksissään.

--Juuri niin, jatkaa Johannes. Yhteislaukauksia, kuolleita ja
haavoitettuja! Sehän on vallankumousta.

Vasta sitten hän huomaa, kuka tulija on. Hämmästyy, ottaa päästään
kiinni, laskee paperin hiljaisesti pöydälle ja luo vielä kerran
epäilevän katseen ovensuuhun. Tulee sitten tyynesti tervehtimään.

--Päivää, hän sanoo aivan tavallisella äänellään. Tervetulemaan!
Milloin sinä olet saapunut Napolista?

--Tänään, päiväjunassa, vastaa rouva Rabbing, katsoen tutkivasti
häneen. Tulen juuri junalta.

--Kuinka pääsit sisälle?

--Ovi oli auki. Nähtävästi olit unohtanut hajamielisyydessäsi.
Säikähditkö?

--Enpä suinkaan. Olin vain tässä niin keskellä kirjoituksiani, Istu, ja
riisu päältäsi! Et usko, kuinka minun on ollut ikävä sinua.

Hän sanoo tuonkin aivan järkevästi ja tasaisesti, mutta kummallisen
koneellisesti ja harvakseen aivan kuin hänellä olisi vaiva puhua tai
hän ei löytäisi sanoja oikein. Myöskin hänen liikkeensä ovat sangen
verkkaiset ja varovaiset.

Hän mahtaa olla hyvin väsynyt, ajattelee rouva Rabbing huolestuneena.
Hyvä jumala, kuinka hän on mahtanut kärsiäkin!

--Minä olisin tullut jo paljon ennemmin, sanoo hän sitten. Mutta
minullakin oli siellä omat taisteluni ja kärsimykseni.

Johannes tahtoo saattaa hänet istumaan ja auttaa häntä hatun
riisunnassa. Vasta silloin hän huomaa, että hänen vaimonsa on
surupuvussa.

--Mitä tuo on? hän kysyy, hitaasti huntua sormellaan osoittaen. Sinä
suret?

--Niin, vastaa rouva Rabbing, katsoen suoraan silmiin häntä. Minä tulen
kuolinvuoteelta.

Johannes säpsähtää.

--Kenen? Oletko sinäkin tappanut jonkun? kysyy hän kummallisesti
hymyillen.

--Tauti tappoi. Hänhän olikin jo niin kauan kärsinyt osittaisesta
halvauksestaan.

--Kuka? kysyy Johannes kiinteästi.

--Rabbing. Sinun entinen suurin vihollisesi, lisää rouva Rabbing
surumielisesti hymyillen.

Johannes saattaa hänet nojatuoliin ja istuu itse toiseen häntä
vastapäätä.

--Vai kuoli Rabbing? sanoo hän sitten välinpitämättömästi niinkuin
olisi koira tai kissa kuollut. Kerro jotakin siitä!

Rouva Rabbing kertoo, miten hän tietämättään oli tullut samaan
hotelliin asumaan, missä hänen entinen miehensä sairasti. Tämä saanut
jostakin tietää hänen tulonsa ja lähettänyt heti häntä hakemaan.

He sitten tavanneet toisensa joka päivä. Jutelleet paljon keskenään ja
tulleet toisiaan lähemmäksi kuin milloinkaan.

Johannes kuuntelee enää vain puolella korvallaan.

Sitten hän herää hetkiseksi ajatuksistaan, kun hän kuulee rouva
Rabbingin myöskin muista Caprilla kohtaamistaan suomalaisista
mainitsevan.

--Vapaaherra Carp oli siellä, virkkaa rouva Rabbing. Häneen eivät vain
näytä vuodet pystyvän. Niin, ja sitten tapasin minä myös sinun entisen
vaimosi siellä.

Hän virkkaa tuon ikäänkuin viivytellen.

Johannes koettaa päätään.

--Signen? sanoo hän sitten.

--Ei, Irenehän hänen nimensä oli. Mutta kyllä hänen serkkunsa Signe oli
myös siellä. Me tulimme oikein hyviksi tuttaviksi.

--Niinkö? kysyy Johannes koneellisesti.

Mutta muuten etsii hän aivoistaan: Signe? Signe? Kuka se nyt sitten
oli?

Rouva Rabbing huomaa, että hän on sairas eikä voi seurata enää
keskustelua. Säikähtää ja kutsuttaa lääkärin, joka toteaa hänessä
olevan kuumeen ja määrää hänet heti paikalla pitkäkseen.

Rouva Rabbing valvoo myöhään hänen vuoteensa vierellä.




18.


Johannes ei voinut koskaan jälkeenpäin itsekään sanoa oikein, kuinka se
oli tapahtunut. Mutta aamulla hän oli karannut hoitajaltaan, noussut
ylös, pukeutunut ja ollut määrätyllä hetkellä Angelon sillan päässä,
jossa katakombi-kävijäin oli määrä kokoontua.

Liisa oli ajanut Muttilan, Johannes Carmelan kanssa. Kukaan ei ollut
huomannut mitään erinomaista hänessä.

Hän oli jutellut kuin tavallisesti, ollutpa vielä tavallista vilkkaampi
ja puheliaampi.

Kun oli tultu »_Domine quo vadis_?» kappelin kohdalle, hän oli
pysäyttänyt hevoset ja pitänyt vielä pienen, innostuneen luennonkin
siihen liittyvästä naivista legendasta.

--Onko mitään ihanampaa, hän oli huudahtanut, kuin tuo aamuhämäräinen
kohtaus tällä autiolla maantiellä? Enkeli taivaasta astuu yöllä alas
Mamertinin vankilaan ja johdattaa Pyhän Pietarin nukkuvien vartioiden
ohitse vapauteen. Tämä tahtoo lähteä pois Roomasta, paeta pois koko
kaupungista. Tänne saakka hän pääsee, niin tuleekin vastaan Vapahtaja
itse.

Pietari tuntee hänet hyvin, vaikka aurinko ei ole noussut vielä. Hän
kysyy hämmästyen: »Herra, kuhun kuljet?» Ja Kristus luo syvän,
nuhtelevan katseen häneen ja vastaa: »Roomaan, tullakseni toisen kerran
ristiin-naulituksi.»

--Mitkä klassilliset viivat! hän oli lisännyt vielä. Mikä tyylitelty,
arkaistinen kauneus tuossa kohtauksessa Mestarin ja opetuslapsen
välillä!

Sitten hän oli seonnut hiukan, ruvennut fantisoimaan jotakin
kummallista tarinan syvemmästä, vertauskuvallisesta merkityksestä.

Kuinka muka oli ulkonaista vapautta ja sisällistä vapautta. Kuinka Pyhä
Pietari tässä lengendassa oli kuin ihminen ylimalkaan, kuinka ihminen
aina on pyrkimässä ulkonaiseen vapauteen, mutta silloin tuleekin
vastaan hänen oikea vapauttajansa, hänen rakkain aivokuvansa, ja
johdattaa hänet ulkonaisesti takaisin vankilaan, mutta samalla yhä
suurempaan sisäiseen selvyyteen ja...

--Nyt en minä jaksa seurata enää! Liisa korvia pidellen sanonut, ja
kaikki, Johanneskin, silloin purskahtaneet nauramaan.

Siinä olivatkin Pyhän Calixtuksen katakombit olleet heidän edessään.

He olivat saaneet hetken odottaa aurinkoisella pihamaalla, ennen kuin
heidän vuoronsa oli tullut. Päivä äkkiä pimennyt heiltä. Kukin heistä
saanut käteensä pienen vahakynttilän ja niin lähdetty tuohusta kantavan
munkin jälestä loppumattomia solia ja käytäviä taivaltamaan.

He olivat kulkeneet hanhenmarssia, munkki edellä, sitten Carmela,
sitten Liisa, ja Johannes viimeisenä. Muuten he eivät olisi
mahtuneetkaan, sillä käytävät olivat vain metrin ja puolentoista
levyisiä.

Tunnelma alussa ollut juhlallinen, miltei kammottava. Liisakaan ei
ollut uskaltanut nauraa ollenkaan. He olivat pysähtyneet marttyyrien
tomun eteen ja kristillisen seurakunnan ensimmäisiin rukousholveihin.
Jostakin sivukäytävästä kaukaa, monien sokkeloiden takaa, vilahtaneet
toisen samanlaisen matkueen aaveentapaiset kynttilätulet.

Eivätkö liikkuneetkin siellä tämän kamalan, viisikerroksisen, monen
neliökilometrin laajuisen kuolonkaupungin ensimmäiset alku-asukkaat?

Entä jos eksyisi tänne? Mitä jos nämä holvit äkkiä täyttyisivät
hiljaisen, salaperäisen virren huminalla?

Johannes juuri silloin säikähyttänyt kaikki alkamalla hiljakseen
messuta jotakin säveltä kämmentorveensa. Kun häntä oli kielletty siitä,
hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen
tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut.

--Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli
Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina
kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa? Ei
ollut ihme, että Rooma vainosi heitä, sillä olivathan nuo kalpean
Natsaretilaisen palvelijat pahimpia sosialisteja, anarkisteja ja
nihilistejä, mitä maailma milloinkaan oli nähnyt.

He kielsivät nimittäin elämän. Julistivat tomuksi ja tuhkaksi kaiken
tämän ajallisen, kaiken rikkauden, rakkauden, nautinnon tästä-päivästä
ja huolen huomisesta. Heillä oli huoli vain ijäisyydestä, omasta
ijäisimmästä itsestään.

Hän itse ollut kalpea kuin kuolema noin puhuessaan.

Liisaa äkkiä ruvennut hermostuneesti juuri juhlallisimmalla hetkellä
naurattamaan. Kuin pikkulasta, kuin koulutyttöä. Silloin se oli
tapahtunut, silloin se oli ilmi purkautunut.

Johannes karjaissut ja syöksynyt hänen kimppuunsa koettaen tavata häntä
kaulasta ja hänet kuristaa. Liisa kiljahtanut, pudottanut kynttilänsä
ja paennut. Myöskin Johanneksen kynttilä sammunut ja hän syöksynyt
jälestä. Alkanut hirvittävä, kuolon-kamala ajojahti kautta
pilkkopimeiden, matalien uurnakammioiden.

Edellä otus, edellä naaras, pelkäävä henkeään. Takana järkensä
menettänyt metsästäjä, villi-ihminen aarnikorpien ajoilta, joka oli
tuntenut verenhajun sieraimissaan ja samosi ryskinällä, kaikki nälän,
surman, hekkuman ja väkivallan vietit tulikerinä kiiluvissa silmissään.

Muut kaikki jääneet tyrmistyneinä siihen seisomaan.

Munkille tullut hätä käteen. Hän johdattanut heidät nopeasti ja
suorinta tietä maanpinnalle ja hälyyttänyt väkeä. Lähdetty miesvoimalla
etsimään kadonneita. Kuin hukkuneita heitä oli saatu monta tuntia
harata, vihdoin löydetty heidät jonkun ristikäytävän nurkkauksesta.

Johannes tullut heitä vastaan yltäpäältä verissä, kuin petolinnun
raatelemana. Liisa levännyt hänen käsivarsillaan taintuneena, mustana,
nokisena, vaatteet rikkirevittyinä, mutta kuitenkin elossa vielä.

Johannes ollut aivan tyyni ja sanonut:

--Minä olen hullu. Viekää minut sairaalaan!

Liisa vironnut heti, kun oli päässyt ulko-ilmaan. Johannes viety
hourulaan, jossa häntä oli pitkät ajat hoidettu. Sieltä päästyään hän
oli muuttanut Rooman lähistölle Albano-vuoristoon asumaan.

Tuon tapauksen jälkeen he eivät enää koskaan tavanneet toisiaan.




19.


Vuosia oli edellisestä vierähtänyt.

Astuu varhaisena aamuhetkenä eräästä Rooman portista ulos pitkä,
valkotukkainen, valkopartainen mies, toivioretkeläisen käyrä sauva
kourassaan. Hänen otsansa on uurtunut, hän käy sangen kumarassa, mutta
kuitenkin reippain askelin ja pää keveästi keinahdellen.

Se on Johannes. Hänen on hyvä olla nyt.

Hän on yksin. Hän elää erakkona. Hän asuu Monte Cavolla, Albano-vuorten
korkeimmalla kukkulalla, noin tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Hän
ei tapaa ketään, hän ei seurustele kenenkään kanssa. Mikään ei häiritse
hänen onneaan.

Joskus täytyy hänen käydä kuitenkin Roomassa ruoka-ostoksilla tai
postiaan hoitamassa. Mutta muuten hän pysyttelee vain yksinäisessä
vuoristokylässään tai tekee lyhyen kävelyretken Rocca di Papaan, sen
alapuolella olevaan pieneen kaupunkiin.

Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti
palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja
valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen.

Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten
pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa.

Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja
jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta
nyppylältä.

Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän
liikutuksen kyynelistä vettyneinä.

Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut
tuskaa hänelle.

Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan.
Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen.

Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa,
ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä,
säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja
ainekokoelmiensa järjestämistä.

Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös,
että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää
koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan.

Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää,
mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja
pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen
vaaralliseksi.

Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen.

Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä
kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin
lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää,
että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten
kuorman ihmislapsen hartioille.

Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää
entisiin rahkeisiinsa.

Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä
vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat
pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien.
Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä
ehtoolla nähdä senkin välkähtävän.

Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on
oikea onnen orja.

Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren,
maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia
luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi
nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin
hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin
kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi
lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei
hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään.

Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän
tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on
kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa.

Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä?
Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti?

Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että
ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne
kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä
kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle.

Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä
omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja
niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat
voitettavanaan.

Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin
syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo
hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös
kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää.

Ja tällaisena raikkaana, rauhallisena talviaamuna, jolloin ilmassa oli
heräävän tuoreuden tuntua ja hopeinen auer vielä mailla ja teillä ja
talojen katoilla karkeloi, oli kaikki, maa ja taivas, luonto ja
ihmiset, elämä ja kuolema, yhtä suurta, yhtä kaunista ja korkeata
hänelle.

Tällaisena aamuna hän istahtaa tavallista suuremmalla ilolla
raitiotie-vaunuun, joka pikajunan nopeudella kiidättää hänet kohti
hänen yksinäistä vuoristomajaansa. Ja tällaisena aamuna näyttävät
ihmiset hänestä tavallista paremmilta ja Monte Cavo kahta korkeammalta.

Tällaisena aamuna täyttää onni koko hänen olentonsa. Hänellä on varaa
kiintyä kaikkeen ja kuitenkin olla kaiken ulkopuolella. Toivoa ihmisiä
paremmiksi, rehellisemmiksi ja kauniimmiksi ja kuitenkin iloita
heistä semmoisina kuin he ovat, myöskin vastapäätään istuvasta
viekkaan-näköisestä maalaisukosta, joka herttaisella nautinnolla juuri
kertoo viime kaupunkiretkellään suorittamastaan tullipetoksesta.

Hänellä oli ollut hanhi myötävänään, josta olisi ollut veroraha
kaupungin portilla suoritettava. Mutta hän olikin pistänyt sen
yksinkertaisesti eukkonsa hameiden alle.

Hän nauraa, eukko nauraa, Johannes nauraa kaikkein enimmän. Sillä
olisihan ukolla, jos hän olisi tullut ilmi, ollut siinä kaksi hanhea
tullattavanaan!

Silloin nauraa koko vaunun väki. Mutta Johannes kääntyy
vaunun-ikkunasta ulos katselemaan.

Tällaisena aamuna on hänestä kuin hän näkisi ensi kerran noiden
kunnioitusta herättävien Acqueductien muurit, Appius Claudiuksen
aikahiset. Ja vanhan Rooman voima puhuu jälleen niiden paasista
hänelle.

Oli ne sentään poikia ne vanhan Rooman ukot! hän ajattelee mielihyvällä
valkeaa partaansa pujoen.

Kun ne tekivät tien, ne tekivät sellaisen, että se kesti ja kestää
vuosituhansia. Kun oli kysymys vesijohdoista, ei ruvettu mitään
pikkurännejä rakentelemaan, vaan ohjattiin valtaisat virrat kautta
kaariholvien, ijäisten kuin maa-emo itse.

Kääpiöitä me nykyajan pojat olemme heidän rinnallaan, ajattelee hän
sitten, tuntematta kuitenkaan mitään kateutta noita jättiläisiä, noita
paasijärkäleiden heittelijöitä, noita hiidenkirkkojen rakentajia
kohtaan.

Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun.
Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten
viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja
erivaaleat vivahdukset.

Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä
vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa.

Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi
hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista
ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat,
lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat.

Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden
tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia
hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu
onnellisia ihmisiä.

Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta
sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä
ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta
vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä
murkinallaan.

Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin
elämänmuodolla!

Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten
mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä,
pyhätunnelmaisena edelleen.

Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi,
joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut
hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä
lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin
jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen
huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun.

Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi
taulut toistaan komeammat vilahtelevat.

Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa
niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle.

Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut
Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä
kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja
jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata.

Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko
eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki.

Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä
hänen jalkojensa alle. _Via sacra_, vanhojen roomalaisten pyhä tie se
on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle.

Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen
kirkkotiensä.

Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on
siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla
paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit.
Joka taholla ihanat ilmanrannat.

Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes
hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua,
miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko
Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin
elänyt!

Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi
jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä
jumalanpalveluksensa.

Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa
mahtavuudessaan.

Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan,
vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne
sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä
erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka
mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä
kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret
aina Napolin edustalta.

Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän
kohottaa kätensä siunaten sinnepäin.

Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta,
joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi.

Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma?
Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon
kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään
rakennusmestareita!

Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen
satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet,
ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia,
Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien,
kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut.
Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi,
sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen
ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä,
tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen.

Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten
kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.

Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta
vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa
ihailemaan.

Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet.
Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä.

Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput,
joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä,
hävitystä ja kuolemaa ennustavan.

Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.







End of the Project Gutenberg EBook of Onnen orja, by Eino Leino

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN ORJA ***

***** This file should be named 14387-8.txt or 14387-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/4/3/8/14387/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.