The Project Gutenberg EBook of Maaliskuun lauluja; Tarina suuresta
tammesta; Yökehrääjä, by Eino Leino

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Maaliskuun lauluja; Tarina suuresta tammesta; Yökehrääjä

Author: Eino Leino

Release Date: December 14, 2004 [EBook #14351]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALISKUUN LAULUJA ***




Produced by Tapio Riikonen





MAALISKUUN LAULUJA; TARINA SUURESTA TAMMESTA; YÖKEHRÄÄJÄ

Eino Leino


1896.



SISÄLLYS:


MAALISKUUN LAULUJA

  Maaliskuulla
  Koti
    Isän kuollessa I-III
    Rikkaruohoja
    Salaisuutena
    Mennyt koti
  Kesä
    Lemmen uhrit
    Kullan luo
    Kullan luota
    Onnen apila
    Siskojen kesken
    Kaupunkimatka
    Yli metsän koitti jo päivän koi--
    Kostettu kostaja
    Paimentytön kesä
    Haaveilevalle siskolle
    Antin päiväpalkka
    Marjamaan
    Heinätyössä
    Käkösen taru
    Karkeloista palatessa
    Petetty neito
    Kun neitoni läksi
    Aatekuteet, toiveniidet
    Kaihomiellä
    Rakastunut
    Kultaansa ikävöivä
    Huolissaan huokaileva
    Mä metsän polkua kuljen--
    Ensimäisen ylioppilaskesäni muisto
    Pyhät on pihlajat pihalla
    Hyljätyn valitus
    Sinipiikojen laulu
    Syyslaulu neidolleni
    Matkalla
    Ensi lumen aikoihin
  Maailmalla
    Viiman viemä, tuulen tuoma
    Puhtahat purjeet
    Auer ja usma
    Suuret aatteet
    Kompia 1-4
    Vastamyrkkyä
    Filosofeeraava ylioppilas

TARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA

  Tarina suuresta tammesta
    Alkusointu
    I-IX
  Tammen lastuja
    Aaltojen alla Väinämöisen synty
    Kun kello seisoo--
    Lemminkäisen laulu
    Vanhoille
    Väinämöisen palaus
    Kevätlaulu

YÖKEHRÄÄJÄ

  Yökehrääjä
  Proloogi I-III
  Kalevalan kankahilta
    Marjatan laulu
    Vellamon neiet
    Lemminkäisen äiti
    Pohjan neien kuolo
    Kiputytön laulu
    Sukkamieli
  Mieron tiellä
    Maantiellä
    Pihlajan alla
    Ma oon kuin aallolla pursi--
    Huonoa seuraa
    Sonetti Leilalle
    Soutelemassa
    Kuin musta ja valkeaa--
    Tai en itkis ollenkaan--
    Kadotettu ystävä
    Jo loppuvi öljy--
    Mierolaisen joulu
    Samettisilmä
    Eräälle ystävälleni
    Metsään nukkunut
    Joutotyötä
    Hatara sydän
    Yö
    On munkin rinnassani hongat huojuneet--
    Ma uneksin--
    Kuvernöörin koira
    Kompia I-II
  Hämärissä
    Elä itke impeni nuori
    Ne silmät ne onnea säihkyivät
    Minun mieleni oli kuin lampi
    Sun äänesi milloin se säteilee
    Oi, istuos impeni tänne
    En tiedä, miks sua pelkään
    Mikä on laulu lainehilla
    Hän kulkevi kuin yli kukkien
    Leikitäänkö? Leikitään
    Olin kulkenut kukkaistarhat
    Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
    Nuku hetkinen impeni nuori
    Oi, muistatko vielä sen virren
    Hyi, kuinka sa impeni hymyilit noin
    Sa kuuletko laulua kummaa
    Katsokaamme kauvan näin
    Kuin kilpaa kulkuset soivat
    Hän onneton rannalle uinui
    Näkinkengät ne rannalla karskui
    Vait! Hän nukkuvi
    Elä pelkää impeni armas
    Näin pääni kun helmahas painan
    Sua katselen silmin huikaistuin
    Jo lapset laivoja veistää
    Oi poimikaamme
    Sua lemmin kuin soutava sotka
    Yöperhonen nuori se nukkui
    Emo etsien huoneesta huoneesen käy
    Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt
  Metsätorpparin lauluja
    Metsätorpparin laulu
    Terve, luonto!
    Hanget soi
    Aamun toivossa
    Tälläpä pojall' on--
    Tuntemattomille tutuille
    Päivän laskiessa
    Salojärven joutsenet
    Elkää te rikkahat
    Legenda
    Nuorten usko
    Erakon hämmästys
  Kesämuistoja
    Metsäpuro
    Aamutunnelma
    Soita somer, helkä hiekka!
    Kuusi ja lähde
    Kuljin kerran läpi honkaholvin--
    Kylätiellä
    Miksi suree kummun kuusi?
    Syystunnelma






MAALISKUUN LAULUJA

(1896)




MAALISKUULLA.

On raitis aamu, Palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
mut kylmä tuntu on sen tuoksullai--
on vielä talvi, viel' on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syökse kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun
ja lemmen haavehia hangen alta
lie nääkin nuoret laulut maaliskuun,
kun vast' on aavistettu kevään valta.




KOTI.

    _Sijan tieän, kussa synnyin,
    en tieä sitä sijoa.
    kussa kuolo kohtajavi._
                      Kanteletar.



ISÄN KUOLLESSA.

(1890.)


I.

Nosti kevät vaaramaille marjat,
kylvi laaksoloille kukkiaan,
vapautti aallot vaahtoharjat,
velloi luonnon vedet pursumaan,
sydämissä elpyi toivesarjat,
rinnat kaikki uhkui riemujaan.

Mutta kevät, riemunaika, multa
murti toiveheni kultaiset,
sytti sydämeeni tuskan tulta,
hersymään sai kyynelhettehet:
kevähällä kuoli taatto kulta,
siitä mulle murhe, kyynelet.


II.

Yksin istun rantamalla
kauniin kotilahdelman,
siinä istun murhemiellä
alla tuomen tuoksuvan.

Rinta aaltoo, aate raivoo,
kuohuu kyynellähtehet:
»Taattoamme, taivon Herra,
meiltä sentään viene et!

Vuota vielä vuosi, kaksi,
jotta kasvaa siskot saa,
viel' ei jaksa viljon veljet
kurkihirttä kannattaa.»

Oli kuin ois aallot mulle
säälitellen laulelleet,
rukoelleet hongat, raidat,
rannan paadet heltyneet.

Mut viikon päästä mä taattokullan
jo saatoin oudolle retkelleen
ja silloin saatoin ma alle mullan
myös lapsenuskoni toiveineen.

               *

Näin sitten mä haihtuvan siskosein
kuin kuplaset maailmalle,
näin sortuvan viljon veljyein
niin nuorina taakan alle.

Näin voimien riutuvan äidiltäin,
hänen horjuvan hautaan varmaan,
ja sortuvan kallihin kotini näin,
työn murtuvan taattoni armaan.

Ja silloin armasta taattoain
ma muistelin murhemielin
ja silloin lietoa kanneltain
ma kaiutin kaihokielin.

Ja lauloin onnea lapsuuden,
sen uskoa, uinailuita--
kuin syksyn siirtyvä leivonen
suvilempeä, laulupuita.


III.

Kylmä on hangen kiiltävä pinta,
kylmempi saiturin jäätynyt rinta,
kolkko on lehdetön syksyn lehto,
kylmempi onneton orvon kehto--
kylmempi, kolkompi vielä on varmaan
patsas haudalla taattoni armaan.



RIKKARUOHOJA.

Noin noukit rikkaruohoja,
oi äiti, taimitarhastas
ja kohta kaikk' on puhdasta
sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin
jo versoo rikkaruohoja--
kun sielläi, äiti armahin,
sa saisit yhtä puhdasta!



SALAISUUTENI.

Varkaan lailla hiivin hiljaa,
ihmisiä karttelen,
kuljen seinän vierustoita,
keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ett'ei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean;
sama mulle, minne kuljen--
alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat,
itkut ilmi pulppuaa;
kädessäni kannan koito
äidin kuolonsanomaa.

1896.



MENNYT KOTI.

Äsken koito kotimailla
kuljin taasen surussain,
kun on mennyt koti multa,
poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto,
jossa kertun laulu soi,
poissa kuuset kukkalatvat,
jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella
minun leikkilehdossain,
kodin kuuset tukkipuina
uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä
honka myöskin kaadettiin:
uutistorppaan notkon päässä
saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme
tuiskiessa tuulispään,
sepä pohjan jäiset viimat
aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti,
kuuset kumos, hongat kaas,
mutta kodin kaunisteeksi
noussee uudet taimet taas.

1892.




KESÄ.

    _Linnut liitteli sanoja,
    puien latvat lausehia._
                   Kanteletar.



LEMMEN UHRIT.

Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta,
  ruusu ihanaisin,
  että viedä immelleni
  illalla sen saisin!»

Sisko: »Ota ruusu! Lemmellesi
  annan ruusun parhaan--
  oma lempi ryösti multa
  elon ruusut varhaan.»

1891.



KULLAN LUO.

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret,
tumma on taivon vyö--
Tummana impeni ihanan kaulan
kaartavi kutri-yö.

Valkea, puhdas on aallon vaahto
harjalla laineiden--
Valkea mieli on impeni armaan,
pulmuni puhtoisen.

Norjana aaltojen harjanteita
halkovi purteni mun--
Norjana noin myös notkuvi varsi
impeni ihaillun.

Täysiksi purjehen poimut tuuli
painavi paisumaan--
Täysi on impeni uhkuva rinta,
täysi on tunteitaan.

Vinkuos viima ja ärjyös aalto,
tuosta ma huoli en--
Kohta ma joudun, kohta ma lasken
kultani rannallen!



KULLAN LUOTA.

Mä yksin soutelen yössä
ja laulelen hiljakseen
ja katson, vierellä venhon
kuin leikkivät väreet veen.

Ja aaltojen laillapa aatteet
myös mulla ne karkeloi,
ne eelle purteni entää,
en seurata niitä voi.

Ja tuonne ne aattehet kiitää
kodin armahan valkamaan,
siell' äitini varmaan valvoo
ja vuottavi poiuttaan.

Mut aatteita paljon, paljon
jää purteni jälkehen:
jäi impeni ihana sinne
surumielellä rannallen.

Oi, onkohan taivaan alla
viel' onnea suurempaa,
kun keskellä kahden lemmen
näin lempien soutaa saa!



ONNEN APILA.

Nelilehtisen apilan tullessain
mä löysin karjatiellä,
mut toisen hukkasin rinnaltain
ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein--
sinä armahin neitokulta!--
Mut tuost' älä itke, mun impyein,
saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo,
niin sille sen aion ma antaa,
se onneni kukkasen impeni luo
niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen,
kun järven poikki se lentää,
niin tottahan lahjana laineiden
se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen
ja raittiiksi kuohusta kastui.
Mut nähnyt ei sitä impynen
ja--murskaksi onneni astui.

1892.



SISKOJEN KESKEN.

»Niin suloinen ja hertas on
kyll' onnellinen lempi,
mut lempi vallan onneton
on sentään suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa
ja tuntehille uutta,
on toinen päivä toivoa
ja toinen toivotuutta.»

Tään Siiri kuuli siskoltaan
ja päätti tuota koittaa.
Mut turhaan! Kaikki poiat vaan
hän vangiksensa voittaa!



KAUPUNKIMATKA.

Poika nuori kaupunkihin
läksi myötätuulta,
purtta pientä viima vinha
saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän
kulki joutuisasti.
Vasta illan tullen pääsi
kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori
vaikk' on myötätuuli?--
Rannalla on kullan koti,
siellä simahuuli.



YLI METSÄN KOITTI JO
 PÄIVÄN KOI--

Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.



KOSTETTU KOSTAJA.

Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan--
mietti poika tullen tytön luota--
suukon kielsit, kohta kahta pyydät.
Koston kovan mietti neiollensa
poika nurjamieli metsätiellä:
Kolmeen iltaan impyensä luokse
aikonut tuo julmuri ei mennä.

Työtä tehden kului ensi päivä,
lauleskellen poika nuori raatoi,
keveästi kuokka nousi, laski,
hiki helmieli kulmillansa.

Tuli toinen päivä. Laulu lakkas,
kuokka unhottui ja otsa kuivi,
katse kuokkijalta aina nousi
yli kuusten tuonne kunnahalle,
josta puiden taitse talo puunti.

Illan suussa poika kuokan heitti,
juoksi lehdon lähteen vieremälle,
siihen istahti ja illan istui,
lauloi kaiholaulujaan ja itki.

Mutta lepikössä impi istui
huokaellen sydänhuoliansa,
kuuli kujerruksen kuttimielin,
iloksensa itkun vaikerruksen.
Turha, poikaparka, nyt on kostos,
vaikka viikon oisit nurjamiellä.

1893.



PAIMENTYTÖN KESÄ.

Tyttö nuori päivät pitkät kulki
korpimailla karjaa paimennellen,
siellä riemusuulla lauloi tyttö,
lauloi laajan ilman lintusille
rinnan nuoren kaihot kaukomielet.

Metsätietä pyssy olkapäällä
poika uljas, valkolakki, astui,
kuuli kaiholaulun kalliolta,
riensi sinne, näki neien nuoren--
kysyi tältä, mitä tietä voisi
päästä vaaran taakse tarvassuolle.

Pojan mentyä se tyttö itki,
eikä itse tiennyt, miksi itki.

Toisen kerran luokse saman paaden
sattui poika metsämatkoillansa,
väsyneenä viereen immen istui,
istui siinä kaiken kesä-illan
nauratellen neittä kainokaista.

Pojan mentyä taas impi itki,
eikä tiennyt vielä, miksi itki.

Joutui synkkä syksy, sade-ilmat,
kuihtui kukat, siirtyi laululinnut,
kuulunut ei enää metsämiestä,
kaikunut ei laulu kalliolta.

Paatta vasten paimentyttö itki:
nyt hän tiesi kyllä, miksi itki.



HAAVEILEVALLE SISKOLLE.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta,
se koivu on turmion, tuskan puu!
On huolten aaltoja lahden aallot
ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta kiehtoin soipi
tuo tarina kaunis ja utuinen,
mi pettänyt on niin monta, monta--
ma myös oon kuullunna kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle
ja kutsuu onnehen ikuiseen.
Mut ällös lauluhun liioin luota,--
ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon,
sen onnen kalpea kaiho vei,
hän istui iltamat itkusilmin
ja rinnan rauhoa saanut ei.



ANTIN PÄIVÄPALKKA.

Miksi nyt on Antti niin
käynyt ahkeraksi,
vaikka ennen mainittiin
muita laiskemmaksi?

Hovistakin läksi pois--
onkos kuultu moista!--
vaikka saanut viikolt' ois
markkaa kaksitoista.

Nyt hän päivät kaiket vaan
männikköä kaataa,
uutismaaksi uutteraan
lahden rannan raataa.

Miksi nyt on Anttikin
käynyt ahkeraksi?--
syynä suu on suloisin,
immen silmää kaksi.

Sorja Selma aidan taa
saapuu aina illoin,
päiväpalkan Antti saa
suudelmissa silloin.



MARJAMAANI.

Mansikkahan kesä-aamull' läksin,
pellon pientareita pitkin kuljin,
muistin varoitusta äitikullan:
Tuo'os mulle myöskin joku marja.

Ahkerasti poimin, rove täyttyi.

Mikä liekin silloin kullan tuonut,
tuonut saman pellon pientarelle!...
Sinne marjat heitin maistamatta,
riensin riemuellen kullan luokse
huulten mansikoiden poimintahan.

--Ällös, äiti, marjojasi surko,
vuota vielä muuan viikko, kaksi,
tuon ma sulle koko marjamaani!



HEINÄTYÖSSÄ.

Niin kuumasti paistaa päivä,
vaikk' onpi jo laskullaan,
hiki peittävi Annin otsan
ja rinta se aaltoo vaan.

Ja työnsä jo heitti ja juomaan
meni tuonne hän metsän taa,
kuss' sorjien kuusten alla
hete puhtahin pulppuaa.

Jo varjossa posket jäähtyy
janon viileä lähde vie--
mut ties, kuin sattunut sinne
myös naapurin Antti lie!--

Jo kaikk' oli heinät koossa
ja niityllä laannut työ
ja päiv' oli laskenut ammoin
ja saapunut vilpas yö,

kun kuusikon helmasta Anni
sai kotihin kiiruhtain,
mut poskia poltteli vieläi
ja rinta se aaltosi vain.



KÄKÖSEN TARU.

Rannall' lahden istui talon Tilta
kanssa Villesulhon kuherrellen,
ihastellen illan ihanuutta,
kuullen käkökullan kukkumista,
joka tuolta rantakunnahalta
helkytteli virttä viehkeintä,
vihkivirttä kauniin pyhä-illan.

Virkkoi morsiolleen Ville silloin:
--»Ootko tarinan sa kumman kuullut,
että käkösestä syksymmällä
tulee haukka, julma, pääskyn surma?»--
--»Olen kuullut, mutta tuot' en usko»,
väitti Tilta, »onhan mahdotonta,
että käestä, mi kevään kaiken
kukkuu hellästi ja herttaisesti,
tulla voisi ahnas, julma haukka».--

Vasta syksyllä kun sorja Ville
häänsä vietti sekä toisen naisen
torppaan tuonne lahden taakse saattoi,
silloin vasta Tilta tarun uskoi
ynnä paljon, paljon muuta myöskin,
jot' ei ennen ollut uskonunna.



KARKELOISTA PALATESSA.

Ne karkelot niin oli hauskat,
soi soitto niin hurmaavaan,
ett' aamuhun huilasi aika--
mitä äiti nyt virkkaakaan!

Hän käskihän varhain tulla
mun tanssin touhusta pois,
mut »Tonavan aaltojen» vierren
ken äitejä muistanut ois!

Oi ällös, äitini, suutu,
saat ruususen rinnaltain.
--Mut voi, hän kysyä voisi
mä keltä, keitä sen sain!



PETETTY NEITO.

Mä kävelin metsätiellä
ja kuuset ne kuiski vaan:
Tuo kalpea tyttö saanut
lie rukkaset sulholtaan.

Mä laulua aloin laulaa
ja ylkääni ylistin,
hänen lempeä, uskollisuutta
ja kuntoa kiittelin.

Lie lauluni leino ollut
ja ääneni soinnuton,
kun säälin huokaus hiljaa
soi helmasta hongikon.



KUN NEITONI LÄKSI.

En saanut, impeni armahain,
mä muistoa muuta sulta,
jalan jälkesi jäi kotirantaan vain--
vei senkin jo aallot multa.



AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

Päivä istuttu ol' alla haapain
vehreällä sammalmättähällä,
laulut liedot kertoi lemmen tulta,
naurut raikkaat rinnan puhtautta,
päämme päällä haavan lehdet helkki,
aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta,
utuisiksi lientyi lahden rannat,
tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto,
haapain lieto helke hienontui ja
kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi.
Lakkas silloin myöskin lempilaulut,
naurannasta raikuneet ei rannat,
äänetönnä, sanatonna siinä
istuttiin vaan käsi kättä vasten--
tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno
tuntui yhdistävän meitä silloin,
kuteet toivehista kultaisista,
niidet siinä aueraattehista.
Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
metsärastas polkusia polki,
sukkulata heitti illan henki,
pirtaa veti rannan lainekeiju.



KAIHOMIELLÄ.

Nouskaa aallot hyrskyharjat
lauluanne laulamaan,
että laulustanne taasen
uljuutta ja voimaa saan!

Mutta mulle miehen mieltä
aallot enää anna ei--
on kuin joka lainehelta
lauleleisi Lorelei.

1894.



RAKASTUNUT.

Raikkahasti laulaa aamunaalto,
kun se läikkyellen rantaan lyö,
hilpeä on haapalehdon helke,
sit' ei paina elon päivätyö.
Yksin kerttu laulaa murheissansa
ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamunaallon lailla
ennen lapsenmiellä laulelin,
sitten lietona kuin rannan haavat
leikin, lemmin, lauloin, tanhusin.
Nytp' on riemu poissa, kerttu kulta,
saanut olen huolenvirret sulta.



KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.

Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.

Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan--
niin tottahan toinen kerta!



HUOLISSAAN HUOKAILEVA.

Koko metsä on laulua täynnä,
joka lehvällä lemmitään
ja riemuten sirkut ja peipot
ne kertovat keväästään.

Mut yhtäpä puuta ne linnut
vaan karttavat kammoten--
sen alla ma onneton istun
ja huoltani huokailen.



MÄ METSÄN POLKUA KULJEN--

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.



ENSIMÄISEN YLIOPPILASKESÄNI MUISTO.

Järven taakse tehtiin venheretki,
järven taakse talontyttölöihin,
siellä viivyimme me päivän kaiken:
Aamu aholl' oltiin mansikassa,
ilta pihamaalla karkeloitiin--
yö?--se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä
pois me aamun tullen laskettihin,
muilla kaikill' oli joku muisto,
millä ruusu, millä lemmen kukka
millä kielokimppu rinnassansa.
Minä yksin ilman olin, eipä
kukkaa suonut impi mustakulma--
antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme, toiset
riistivät jo kukat rinnaltansa,
mutta kauvemmin ja hellin huolin
immen sydäntä mä säilyttelin--
heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.



PYHÄT ON PIHLAJAT PIHALLA.

Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhä on kukka pihlajassa,
marjaset sitäi pyhemmät.

Pyhä on kuusikon käkönen,
pyhä on suvinen ilta,
pyhempi Juhannusjuhla.

Pyhät on immen huulten marjat,
pyhät on ruusut neien posken,
pyhin puhtaus sydämen.

Puukko lyötiin pihlapuuhun
suvi-iltaman sulossa,
kevätlinnun kukkuessa.
Poika julma neion nuoren
miellytti metisin kielin
alla pihlajan pyhäisen
äiti vanhan nukkuessa.



HYLJÄTYN VALITUS.

Illalla kävelin mä kangasta pitkin,
kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui,
kukkaset tuoksui ja käköset kukkui.

Miksi mun sydämeni synkäksi saikaan?--
Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa--
impeä muistelin tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin--
noinpa ma ilonikin multahan peitin.



SINIPIIKOJEN LAULU.

»Soi simapilli,
kutsuos immet
kuusikon helmasta
karkelohon!
Kuutamo kaunis
alkava yöhyt--
kaikki ne käskevi
karkelohon.

Liehuos liina,
huiskios huntu,
verho sa ihanan
impeyden!
Impinä täällä
vain elon kaiken
leijaamme lehvillä
kuusosien.

Ei sinipiiat
lemmestä huoli,
aarre se vainen on
ihmisien.
Aarreko? ei vaan
kalvava tuska,
riemun ja onnen mi
ontoksi syö.

Montapa kertaa
luoksemme tullut
illalla leikkihin
ihminen on,
leikkinyt täällä,
suukkoja saanut,
kylpenyt kanssamme
virroissa myös.

Illan hän leikki,
toisen jo itki,
ett'emme lempeä
tuntea voi--
aamulla läksi
kaihoa kantain,
päivät mi nukkuu ja
valvovi yöt.

Tuostapa paljon
impiä metsän
ihmiset syyttävät--
meidänkö syy?
Suukkoihin miks' ei
ihminen tyydy,
ilman ei lempeä
leikkiä voi?

Mutta kun joskus
illalla yksin
istumme lehdossa
vierellä vuon,
lainehet virran
vienosti laulaa
rantaman ulpuja
tuudittain,

silloinpa meilläi
pohjasta rinnan
nousevi huokaus
kaipauksen...
Onneksi silloin
tietänyt ei oo
luoksemme hiipiä
poikanen maan!»



SYYSLAULU NEIDOLLENI.

Jo pilvihin taivas peittyy
ja paljas on rannan puu,
tuul' laineita ärjyen nostaa,
keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika
se kestävi hetken vaan,
mut ainaiseksi se rinnan
voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä
taas tullessa keväimen--
kun kestäis kesämme lempi
yli talven ja tuiskujen!



MATKALLA.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi?
Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan;
venhoni mä viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle,
katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
siitä ehkä kauvan oisit, impi, murhemiellä.

--Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
ettei ensi aallon helmaan kaadu rannankukka.



ENSI LUMEN AIKOIHIN.

Oli tullut lunta
jo tulvaltaan
ja valkea vaippa se kattoi maan,
kuin neitosen, unta
mi haaveissaan
vain uinuvi kainoista toiveistaan.

Lumi puhdasna päilyi
ja impyinen
se latuja hiihteli hangellen.
Ja päivän ne säilyi
ja yöhyen,
kunis uus lumi peitti ne umpehen.

               *

Oli ihana neito,
niin puhtoinen
ja nuori ja kaino ja kaunoinen.
Hänet kerran kun keito
mä nähdä sain,
heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot
me lemmimme niin,
mut syksyllä sitten me erkautiin.
Vain muistomme hienot
ne säilyivät--
kunis uutehen lempehen häipyivät.




MAAILMALLA.



VIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.

Minä koito kun synnyin maailmaan,
oli tyyntä ja rauhaisaa,
kuin alkavan ukkosen eellä on vaan--
sitä tiennyt en aavistaa.

Mut kohtapa pilviä kokoutui
mun taivoni tummentain
ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui--
minä suojoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei
pois kauaksi maailmaan;
mut tullevi loppu se tuulellei--
rikan heittävi helmahan maan.



PUHTAHAT PURJEET.

    _Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff
    wohl über das wilde Meer._
                            Heine.

Poikana purjehdin purrella kerran
laineilla lakkapäillä,
silloin ma näin lumivalkeat purjeet,
neitoni laskevan näillä.

Syömeni syttyi ja henkeni hehkui
armahan immen luoksi,
mut oli pilkkuja purjeen täynnä,--
tohdinko niiden vuoksi?

Silloinpa pilvehen päivyt peittyi
vaatetta valkasemasta.
Pilkkunen myös oli neitoni purje,
varjossa näin sen vasta.

Pois päin, purteni murhemielin
käänsin mä aavaa kohti--
kaukaa ehkäpä immelleinkin
puhtailta purjeeni hohti.

Voi kun et paistanut päivyt silloin,
kaikki nyt toisin oisi,
mullakin oisi nyt puhtahat purjeet,
jäljellä ihanne oisi!



AUER JA USMA.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma
voi yhdessä leikkiä koskonkaan,
näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi.
ja toisen on kehtona kylmyys vaan.

Suvipäivyen suukosta syntyvi auer
ja aikansa kaiken se leikkiä lyö,
niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas
ja aalloton selkäin on sinivyö.

Sinä impeni oi, olet aamunen auer
ja syntynyt lietona leikkimähän,
et tiedä sä tuulista, ukkossäistä,
olet lapsonen päivyen pilvettömän.

Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma
vain palteella rantaman hallaisen,
ei kehtoa huolinut hellivä päivä,
ma laps' olen yön sekä pimeyden.

Sun kehtoas kierteli haltiat onnen
ja maailma tarjosi aarteitaan,
mut äityen itkut ja näljän ja tuskan
ma lapsuudestani muistan vaan.

Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan
ja ruusuja vain oli elosi tie,
minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin
ja kulkenut en yli kukkien lie.

Ei marmori-otsasi puhdasta lunta
ole huolet ne konsahan uurrelleet,
ei tummunut itkusta silmäsi taivas,
ei poskea kyntänyt kyynelveet.

Olet untuvakehdossa uinunut aina
ja keijuset kehräsi untesi vyön--
ja sentään koito ma toivoa koitin
ja luottaa liittohon päivän ja yön.

Oli houreita haaveet ja turhia toiveet,
ma hullu kun kummulta kukkaa hain,
ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut,
saan laaksosta onneni etsiä vain.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma
ne yhtehen yhtyä konsana vois--
kun joutuvi ilta ja usva kun nousee,
niin auer jo pilkaten häipyvi pois.



SUURET AATTEET.

Elontaistossa, tuulispäissä
nuo aattehet suuret vain
voi ihmishenkeä nostaa--
näin oppia lasna ma sain.

Mut aika ja alkava miehuus
jo mulle sen tiedon toi,
ett' aattehet liian suuret,
myös painaa maahan voi.




KOMPIA.



1.

RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS.

»Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat!--
vasta se tietävi työn, kell'ei lahjoja oo.»


2.

ERÄS ARVOSTELU.

Tunnustan mielelläin, täss' että on aate ja muoto,
kun sinä tunnustat, keltä ne ottanut oot.


3.

HELMIÄ KYLLÄ.

Kainosti laulusi nuo »Helohelmiksi» ristinyt oot sa,
helmiä kyllä ne lie, mut hikihelmiä vaan.


4.

ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.

Ajatusviivoillaan hän peijaa, pentele, meitä
aatetta etsimähän sieltä, miss' ei sitä oo.



VASTAMYRKKYÄ.

Hän lauluja laatien istuu yöt
ja päivin hän lausuvi yönsä työt--
mä kääntyen, nääntyen kuulen.
Mihin, polonen poika, ma turvaudun,
kun hukkua oon runotulvaas sun?--
On keksitty keino jo, luulen:

Kun astuvi majaani rauhaiseen
tuo vietävä taasen vihkoineen
ja viereeni istahtaapi,
omat lauluni tempaan ja armotta
hänen kuultensa niit' alan lausua--
hän kauhulla kaikkoaapi.



FILOSOFEERAAVA YLIOPPILAS.

Voi, voi tätä kurjaa maailmaa,
voi sinuas ihmiskunta,
sua säälin mä niin, ett' taasenkaan
koko yöhön en saane unta.

Mikä on tään elämän tarkoitus?
Mikä kansan ja yksilön määrä?
Mikä absoluuttinen oikeus
ja absoluuttinen väärä?

Ja löytyykö mitään jumalaa,
ja jos löytyvi, minkähän moinen?
Hän itsekö ohjaa maailmaa,
vai tehnee sen joku toinen?

Jos Jumala onkin, on mahdoton
ett' oisi hän immanentti...
Ei! nythän tää, hiis vieköön, on
kuin »pikku teoloogin» tentti.

Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan,
on reistata maailmassa,
kun laina jo huomenna lankeaa
ja tyhjä on miehen kassa.






TARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA

(1896)




TARINA SUURESTA TAMMESTA.



ALKUSOINTU.

Muinaisuuden mustan yössä,
Pohjolan ajan alussa,
aaltosi ulappa aava
yli suuren Suomenmaan.
Suolaisten sumujen vyössä
vyöryi synkät aallot vaan
sylitellen, sylkytellen,
halki aikojen halaten
jäitä hyisten huippuvuorten,
päitä lauttojen lumisten.

Aallot kulki tuulten teitä,
aurinko ajan latua,
hiljaa hiihti päivät pitkät,
hiljaa hiipi pitkät yöt--
päivä kutoi kuiden työt,
yössä vuossadat samosi.

Vaan kun kerran päivän kaari
taasen taivolle kohosi,
maa oli merestä noussut,
veestä manner maatununna,
ulapalle outo saari,
aalloille nimetön niemi.

Kenpä maata kylvämähän,
toukoja tihittämähän?



I

    _Sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto._
                  Suomal. sananl.

Kerran illalla Kalevan kansa
saapui niemehen nimettömään,
matkan vaikean vaivoistansa
yöpyi rannalle lepäjämään,
sytytti savunsa saarelmalle,
tulensa niemyen nenähän toi,
levitti lehviä kuusten alle,
louhten lomahan majansa loi.

Vaan kun aamulla päivyt koitti
valaen vesille kultiaan,
kummun kuusessa peippo soitti,
kukahti käkönen oksallaan;
silloinpa heraksi heltyi mielet,
sulipa hymyhyn partasuut,
silloin helkähti sydänten kielet,
humahti rinnassa »isien puut».

Juuri kaivaten maata moista
lähteneet oli kulkemaan
tuolta he Aasian alkukoista
otava, aurinko oppainaan--
maata kaivaten, kussa senki
luonto luontoa omaa ois,
kussa Kalevan heimon henki
korven honkien humussa sois.

Kohta tietäjä lyylin laittoi,
saneli pyhäksi salmen suun,
kummun kuusesta oksat taittoi,
julisti vuorella Jumalan puun,
lepikön aitasi Hiiden haaksi,
asuma-ahoksi vainajain,
nimitti niemyen _Suomenmaaksi_
Ukolle uhreja teurastain.

Näinp' on riemulla Kalevan kansa
tuhanten järvien maahan jäi,
aneli onnea Ahdiltansa,
palui palkkoja metsältäi,
saarten salmihin verkot heitti,
syvälle korpehen vipunsa vei,
paaden kourussa kalansa keitti,
tuntenut kaupin kaluja ei.

Vaan kun iltasin kumpuloilla
päivän laskua katseltiin,
tai kun erässä nuotioilla
otavan sarvia outeltiin,--
silloinpa helisi kannelkielet,
kautta kumpujen soitot soi,

silloin sankarit vakaamielet
sormet sormien lomahan loi,
silloin loihtuja, laulelmoita
partahuulilta humisi vaan,
alkusyntyjä syviä noita,
peruja kansojen kehtomaan:
Vipusen virsiä, satuja sammon,
»lovessa»-käyntejä loihtijain,
kuvia kummia Kalman kammon,
ituja Tuonelan tutkelmain.

Luonnon lapsena kasvoi kansa,
nukkui honkien huountaan,
uneksi uudesta onnestansa,
heräsi aaltojen loiskinaan;
huuhtia raaten, kaskia kaaten
voimoa elämän nisistä joi,
metsän Mielikin povella maaten
luonnon luottehet kuulla voi.

Siellä suojana hongan juuri,
taivon tähtöset päällä pään,
kasvoi Suomen sukuni suuri,
yleni henki heimon tään.
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain--
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.



II.

    _Läksi puut ylenemähän,
    vesat nuoret nousemahan,
    kasvoi kuuset hukkalatvat,
    lautui lakkapäät petäjät_.--
                          Kalevala.

Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur' oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa sorja,
ollut ei lännen, ei ounaan orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.

Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur' oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.

Josp' ois astunut silloin miesi,
kansani yhtehen tuonut,
temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
valtasi vaajat luonut!
Josp' ois Väinämö harmaapäinen
silloin tarttunut valtikkaan,
taikka lähtenyt Lemminkäinen
sukunsa suurena kulkemaan,--
noussut heimonsa herttuaksi,
veljeskansojen kaitsijaksi,
Väinän rannoilta Ruijan suulle
torvien soida suonut!

Vaan ei kutsua kuullut kansa,
raikunut torven tahti,
Väinämö soitteli kanneltansa,
impiä ajeli Ahti;
eip' on astunut silloin miestä
heimoni onnea ohjaamaan,
kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
veli ei tuntenut veikkoaan.
Pennin rannalle Norja nousi,
Väinän virtoja vieras sousi,
Kainuun hautasi kansojen yö--
vaipui heimoni mahti.



III.

    _Ja quin keuekyluö kyluettin,
    silloin ukon Malia iootijn_.--
                            Agricola.

Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan
vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,
pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.

Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;
siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,
täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.

Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous--
silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:

    »Terve kevät Pohjolahan,
    Suomehen suvinen päivä,
    terve lämmin lounatuuli,
    terve kumpuen käkönen!
    Terve veet sinertämähän,
    viitakot vihertämähän,
    terve maahan marjan varret,
    terve kukkaset keolle!

    Paista päivä näille maille,
    näien peltojen perille,
    nosta maa makoamasta,
    Luojan nurmi nukkumasta,
    pane korret korttumahan,
    sekä varret varttumahan,
    tuhansin neniä nosta,
    saoin haaroja hajota,
    kynnöstämme, kylvöstämme!
    Eip' on maa mehua puutu,
    voimoa Kalevan pelto,
    kun lie armo antajista,
    lupa luonnon tyttäristä.

    Oi Ukko ylijumala,
    hattarojen hallitsija,
    iätä iästä pilvi,
    nosta lonka luotehesta,
    vihmo vettä taivahasta,
    mettä pilvistä pirota
    orahille nouseville,
    touoille tohiseville!»

Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,
vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.

Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;
urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.

Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,
nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.
Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.

Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren;
kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.



IV.

Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen jouset, lännen joukot
tuulen siivillä tulevat,
pistävät tulehen pirtit,
kylät polttavat poroksi,
vievät viljat, kullat, helmet,
kassapäistä kaunehimmat.

Kaiva kullat kuusten alle,
aarnihautoihin hopeat,
rahat kätke raunioihin,
viljat purnuhun pudota,
mutta kaunot kassapääsi,
saattaos salon sisähän,
sinikorven kainalohon,
piilohon pimentopirtin!

Elä itke Suomen impi,
elä äitini valita!
Ei sinua vieras viene,
koske koura vainolaisen,
kunis on kultasi elossa,
poikasi kädessä pontta,
sulhoja salolla Suomen,
kalpoja Kalevan maassa!

Vaan oi armas äityeni,
oi mun impeni ihana,
et sä itke itseäsi,
varo et vaarojas omia,
poikasi poloa itket,
suret sulhosi eroa.

Elä itke Suomen impi,
elä äitini valita!
En mä silloin suohon sorru,
enkä kaau kankahalle,
kun sorrun sotatiloille,
vaivun vainotanterille.
Soma on sotainen tauti,
sorea sotahan kuolla,
kaunis miekan kalskehesen.

Vaan en vielä vainajana,
Mannun lapsena makoa,
vielä saavun sankarina,
heimon helmenä palajan,
sata miestä saattamassa,
tuhat tuomassa kotihin.

Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen joukot, lännen jouset
tuulen siivillä tulevat!
Anna tulla turmamiehen,
saapua salakavalan!
On meillä oluet pantu,
vara vierahan varattu:
jouset kaikki jäntehessä
suun suloksi lännen sulhon,
kaikki tapparat tanassa
pään menoksi merisen miehen!



V.

Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle
nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.

Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta
saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
läksi länsi taistelohon, länsi uskoninnoin.

Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa,

Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,
kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;
silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
revontulten roihun näki Lappi etelästä.

Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.

Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.

Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.
Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki--
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.

Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä--
silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.



V.

Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,
vaiko--niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta--
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.

Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten
 mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon,--
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.

Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.



VI.

    _Kansa outoja anoppi,
    ikävöitsee ilma kaikki._
                      Salamnius.

Ja silloin Suomen tietäjä läksi
vesiä ventoja kulkemaan,
silloin vaikeni Väinön kannel,
kuoli luonto maan.

Silloin Metsolan metiset piiat
ristit riistivät rinnaltaan,
kullat kulmilta karistivat,
ja huolivat itkien Tapion linnan
mustahan murhehuntuun
ja kauvas korpehen kätkeytyivät
saunahan salaiseen.

Silloin Ahtolan armahat neiet,
vaahtivaipat,
sukelsi surren ainiaaksi
alle aaltojen syvien,
jättäen rannat, raumat,
heittäen suruhun heleät hiekat,
kaislikot yksin karkelemaan.

Silloin karkkosi ihanat immet
kaarilta Suomeni taivaan,
päättyi kirjat päivyen neien,
katkesi Kuuttaren kangas,--
Ja kautta ilmojen, kautta maan
soi valtava valitushuuto:
On kuollut Suomen suuri Pan,
on kuollut luonnon laulu!--

Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle
myös merten takaa oudon taimen toi,
ja vuodet vaipui ajan virran alle
ja vieras virpi täällä vihannoi;
se kohta päänsä nosti korkealle
ja juuret vankat syvään maahan loi.
Ja tiedon terhoja se tammi tarjos
ja uskon katvehella kansan varjos.

Mut velkahan sen taimen kylväjille
ei jäänyt Suomen kansa konsanaan,
vaan kiitollisna tammen antimille
sen otti uudeks' uhripuuksi maan
ja kantoi kullat, heitti helmet sille
ja antoi viime aumat pelloltaan
ja uhras laumoin sille lapsiansa--
ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.

Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi
ja päälle pilvien se nosti pään
ja yli maan sen ylväs latva nousi
ja taivon kaiken katti lehvillään;
ja turhaan ampui päältä päivän jousi
ja turhaan kuuhut kylvi välkettään.
Se tammi taivon valon maasta sulki
ja yössä kaihomielin kansa kulki.

Ja suruun riemut suli, päivät öihin
ja murhe musta hiipi Suomelaan,
ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin,
ei päivä koittanunna konsanaan;
se tammen kyllä kutoi kultavöihin,
mut yöhön jätti majat Väinön maan.
Ja hiljaa hyräellen majoissansa
näin päivää kaipaellen lauloi kansa:

»Ain' on päivä paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
näillä Väinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä inehmosille,
kun ei konsa päivyt paista,
eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä inehmon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittänevi,
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.»

Ja hongat humisi huolissaan
Suomen salomailla
ja surua solkikoivut soi
ja huokasi korven kuuset;--
hellitteli heinät vienot,
kuikutti kukat kanervan,
ahoset armahat vaikeroi
ja nurmet nuoret itki.

Ja Väinön kantelo kaiutonna
valitti kivillä rannan
ja Suomen laulu orpona, onnetonna
vieri maita, vieri soita,
vieri synkkiä saloja vaan
nääntyen näljissänsä.

Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan
oven suussa, orren alla,
mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä,
murhe, itku isännöi
kun oli poissa armas päivä,
Väinön maassa
yö.



VII.

    _Arvon mekin ansaitsemme
    Suomen maassa suuressa._--
                    Jaakko Juteini.

Mutta häipyy hetket nukkuvankin,
vierii sokeankin viikot pitkät,
kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki,
kahlehissa kulki kansan kieli,
murtui Suomen laulun suojamuurit,
katkes kansanhengen kurkihirret,
raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät,
kylvämättä kasket Kalevaisten,
niittämättä Väinön touot, toivot:
Kussa taannoin kansan vilja kasvoi,
siellä huojui vaan nyt korpi kolkko;
kussa muinoin karjan kellot kalkki,
siellä kaikui ruske kontioiden;
kussa ennen käkökullat kukkui,
siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.

Surumielin Suomen äiti itki:
»Kussa kuljet armas kuopukseni,
missä viivyt viisas Väinämöinen?
Emos vanhan auttajaksi astu,
joudu päästäjäksi päivän uuden,
sekä päivän jotta kuuhutkullan!»

Silloin säälitellen Väinö vanha,
joka paltehelta auerpilven
kohtaloita Suomen kansan katsoi,
katsoi kyynelsilmin, murhemielin,
taivahalta tähtimiekan tempas,
Kalevaisten vanhan väkikalvan--
jonka sinne oli heittänynnä
Suomen rantamilta lähtiessään--
ja hän maahan valosäilän viskas,
halki taivon, puhki pilvilöiden,
läpi jättitammen taajan latvan.

Lailla leimauksen miekka lensi,
vaipui kalpa Ukon vaajan lailla,
tiensä leikkas läpi tammen lehväin,
syvään päätä myöten maahan syöksi.

Näki kansa liekin leimahtavan,
tuikahtavan oudon tulikielen
ilman öisen, ikisynkän halki;
kaikki tuota katsomahan riensi,
kuunko keträ oli kirvonnunna,
vaiko lentänynnä taivon tähti,
pudonnunna päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi,
kontiona sinne vanhat kulki,
petran askelilla poiat potki,
neiet joutsenena souten joutui--
kaikki sinne, kunne viiru viittas,
kunne rata rasti, juova johti.

Eipä ollut päivän pyöryläinen,
eikä keträ kuun, ei taivon tähti,
oli miekan kahva kankahassa,
kultakahva, helmin huolieltu;
mutta päältä paistoi päivän juova,
reppänästä säde pieni pilkki,
siinti taivas, kuulti kultapilvi.
Jopa päättyi petran päivämatka,
jopa soutu sorjan joutsenenki,
ihastellen, ihmetellen kaikki
jäi nyt katsomahan kankahalle,
katsoi taivahasen, maahan katsoi,
katsoi toinen toisehensa, eikä
tiennyt mistä oli miekka tullut,
kusta revennynnä päivän reikä.

Saapui vihdoin sinne ukko utra,
itse Virokannas Karjalainen,
joka syrjäisessä sydänmaassa
eli yksin salon saunassansa,
eli muinaisissa muisteloissa,
lauleloissa ajan vanhan vainen.
Hänkin nähnyt oli liekin lennon,
kansan humun kautta korven kuullut,
kaalonunna tuota katsomahan,
vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.

»Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis»,
virkkoi Virokannas ihmetellen,
tirkistellen kohti taivon kantta,
kuusten latvain lomi kurkistellen.
Vaan kun katse valon tietä seuras
päästä päähän, maahan taivahasta,
huomasi hän kahvan kankahassa,
hieroi silmiään ja tuumi silloin:
»Eihän liene vanha Väinön miekka!»

Maahan kumartui ja sormin kulki
kahvan kaunehia tunnustellen,
tunsi Ilmarisen ihmemiekan,
tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,
tunsi Väinön vanhat taikamerkit.

Mutta kummissansa kansa kertyi
äijän ympärille tiedustellen:
»Miekan tunnetko ja mist' on tullut,
kust' on tänne päässyt päivän pilke?»

Silloin Virokannas päänsä nosti
katseen ylvään yli kansan luoden:
»Kalvan tunnen, tunnen kantajankin!
Senpä muinen seppo Ilmarinen
takoi Väinämölle, veljellensä,
kun ol' Louhi valon maasta vienyt,
vienyt vuoren alle aurinkoisen.
Sillä Väinö Pohjan kansan kaasi,
voitti yön ja päästi Suomen päivän.»

Ihmetellen kysyi Suomen kansa:
»Kummia sa kuulut haastelevan,--
ken on Ilmarinen, ken on Väinö,
kerro meille!»--

Virkkoi Virokannas Karjalainen:
»Laulaisinpa, totta taitaisinpa,
kun ois täällä joku joukossanne,
joka löisi käden kättä vasten,
mielen mieltä, kielen kieltä vasten,
lähtäksemme laulun laajan teille,
virren vienon vettä soutaksemme.»

Äänetönnä seisoi Suomen kansa,
vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin
astui vaari sadan vuoden vanha
toisten takaa horjuen ja lausui:
»Taisin kuulla noita taatoltani
joskus piimäsuuna pikkaraisna,
vaan on ruostunut jo kielen lukko,
kurkku kuivanunna, muisto mennyt.
Toki vielä toisen muistutellen
jotain niistä ehkä tietä voisin.»

Ja he istahtivat kankahalle,
kannon päille, kalvan kahden puolin,
löivät kädet vankat kättä vasten,
saumasivat sormet toisihinsa.
Karjalainen sana-arkun aukas,
Virokannas virsilippahansa;
lauloi ilojansa entisiä,
muinaisia onnen muistojansa,
lauloi Suvantolan sankareista,
kosijoista kuulun Pohjan neien,
lauloi Väinämöisen voimatöistä,
Sampo-matkasta ja Louhen maasta.

Hymyhuulin noita kansa kuuli,
niinkuin lapsi kehtolauluansa,
jonk' on äidiltänsä ennen kuullut,
mutta unhottanut maailmalla.
Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille,
Väinön lausehille vanhat nyökkäs,
itki neiet nuoret Kullervoista,
poiat surkutteli Ainon surmaa.

Vaan kun vielä lauloi ukko kallas,
kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä,
kuinka toisin täällä touko kasvoi,
toisin leivo lauloi, lehto tuoksui.
Kuinka ennen täällä suuret laulut
raikui suusta suurten sankareiden,
kuinka ennen täällä suuret miekat
säihkyi säkeneitä suurten töiden,
kuinka yksi, suuri Suomen manner
kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa--
silloin kansa kysyi kaihomielin:
»Miksi ennen kaikk' ol' onnellista,
miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?»

»Silloin paistoi päivä»--vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä
vapaa kansa kerran kynti, kylvi,
mutta merten takaa vieras saapui
tuoden rantamalle taimen oudon,
taimestapa kasvoi jättitammi,
jonka latva maasta päivän peitti.

Ukon kertomata kuunnellessa
syttyi sydämissä aatos uusi,
syttyi niinkuin kulo kankahalla:
ensin hiljaa, ritisten se hiipi,
piirsi matalana maata pitkin,
kanervissa kiemuroiden kulki,
kunnes löysi kuusen kunnahalta,
kuusen korkean ja kukkalatvan,
johon roihahti ja taivahalle
kauvas kansan pyhän tahdon kantoi:
»Taitettava onpi tammi suuri,
kauhu kaadettava Suomen niemen!»

Urhon huudon Väinämöinen kuuli,
ja hän riemastui ja rinnassansa
syttyi toivon säde, kerran vielä
päästä ahojansa astumahan,
soutamahan Suomen suvannoita.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren,
emäpuuksi taivon kaaren taittoi,
puutti pohjan ilman pieleksistä,
päivän sätehistä laiat liitti,
kokan kultas aamun purppuralla,
illan kuutamolla keulan huoli--
valmis lähtemähän ollaksensa,
konsa kajahtaisi kutsu kansan.



VIII.

    _Yksi mieli, yksi kieli,
    siin' on suoja Suomenmaan._
                          Oksanen.

Jo silloin Väinön kansa ties,
mit' tehdä miekallansa,
ja voiman rinnassansa
nyt uuden tunsi Suomen mies
ja iski kalvan kahvaan--
ja raadannasta rahvaan
jo soitti somer alla maan
ja helkki kangashiekka,
mut eipä kalpa nouse vaan,
ei vääjä Väinön miekka,

Ja kautta Suomen kaivattiin
nyt miestä miekan päähän
ja Auran rannat raivattiin
ja Pohjan korvet porkattiin
nyt aina Turjan jäähän.
Mut ollut kalvan nostajaa
ei suuren Suomen mailla
ja ilman päivää itki maa
ja kansa kuuta vailla.

Mut silloin nousi »pikku mies»,
kuin tuoma äkkitaian,
hän työnsä tunsi, tiensä ties
ja arvas tuulet aian.
Ja annas, kului hetki, kaksi,
hän nousi maansa mahtavaksi
ja katsoi yli kansojen
ja kohos korkeaksi:
kun jalka maassa teutaroi,
niin pilvet päätä piirsi,
kun ääni kautta korven soi,
niin kaiku vuoret siirsi.

Hän tempas teräsjänterin
nyt kalvan kankahasta
ja ihmetellen nähtihin
sen vanha loisto vasta:
kun kuuhut paistoi kärjeltä
ja tähdet lappealta
ja päästä koitti päivän koi
ja aamu kahvan alta!

Ja päänsä päällä miekkoaan
hän heilahutti kerran
ja tulet tuiski halki maan
ja iski ilma Herran.
Ja tammen suuren kaadantaan.
nyt urho läksi voimassaan
ja mäet mätkyi ja linnat liikkui
ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui
ja kosket kohisi kuivillen
ja virrat suunsa sulki
ja kuuset kumarsi laulaen,
kun Pohjan urho kulki.

              *

Alle tammen kun oli tullut urho,
miekka kirkas pilviä kohti nousi,
nousi niinkuin nousevi kirjokaari
    kannelle taivaan.

Iski kerran, iskipä toisen, tulta
miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,
ilma vinkui kuin rajuyönä huiput
    aution vuoren

Niinpä vihdoin kerralla kolmannella
tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;
ajan tuulispää tyven työnsi länteen,
    kaakkohon latvan.

Mutta miekan urho se heitti jälleen
tähtiparvein taa sinitaivahalle,
heitti kansalleen valon viittojaksi,
    soihduksi yössä.



IX.

    _Ja on kuin ilma uusi
    taas hengähtäis yli maan._
                       Paavo Cajander.

Jo pääsi paistamahan Suomen päivä,
jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan
ja väistyi Väinön maasta huolten häivä.
Ja aamu uusi aaltoo halki maan,
kuin virta, joka teljet tempas eestä
ja vyöryy voitokkaana voimassaan.
Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä
ja kunnahilla huljuu huomenkoi
mi kimpoo kirkkahana lammen veestä
ja rantapuiden lehvät purppuroi
ja heittää heinän päille suuteloita
ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.

Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita
ja onni oksapuilla visertää
ja kuuset heijaa kulta-unelmoita.
Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää
ja päivän sattuessa kuusten alle,
kas, sammal silkin lailla välkähtää!
Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle
ja kukat umpustansa kurkistaa
ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle
nyt huomenhymniänsä hymyy maa
ja auer tanssii aamun poskipäillä
ja tereet terhenisnä tanhuaa.

Mut kuningas ei saavu yksinään,
vaan jalo juhlajoukko seurassansa,
kun vierii valtavaunut kruunupään,
niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa.
Ja yksin tullut Suomen päivä ei,
vaan ajan orhi eellä viestit vei
ja Suomen mieli kulki kupeellaan
ja ohjaksissa istui onni maan
ja valtikkata kantoi Suomen valta
ja ristirinnoin Suomen kieli kulki
ja kansan riemu kaikui kaikkialta--
ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.

Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan,
niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen?
Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan
ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen?
Ja arki-askareensa jätti kansa
ja kesken kyntäjältä sarka jäi
ja pöydän alle neule neieltäi
ja kaikki riensi juhlapuvuissansa
nyt kyläraitin päähän katsomaan,
kons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja,
kons' saapuu valtaherra, valon tuoja,
se kauvan kaivattu, se toivo maan.

Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa
ja pistää tietä pitkin tuoksumaan
ja portin laitannassa poiat veikkaa
ja neiet nuoret kylvää kukkiaan.
Mut metsän rantaan pälyy joka pää
ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.

Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää
ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan...
ja polvet neitojen jo nyykähtää
ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.

Mut _Hän_ ei saavu vielä, viesti vaan,
uus aika, airut päivän ruhtinaan,
min orhi kulkee kuni aamurusko
ja karkaa rautakengin kautta maan,
min kypärässä heiluu uusi usko,
ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.

»Hän saapuu, saapuu!»--ajan airut huus,
»hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus!
Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi
ja portit kaartakaatte korkeoiksi,
hän kulkekohon kukkasilla vaan
ja astukohon köynnöksien alla
ja olkoon kaikki kansa polvillaan,
kun kuninkaanne saapuu kunnialla!»

Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa,
ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen,
ja kauvas vaaruu alla vankka maa
ja metsä maahan painuu kahden puolen.
Ja kansa portin luona polvistuu
ja aamuansa vartoo avopäin;
ja kukkatuoksut tielle tunkeuu--
ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.

Jo veräjälle vaunut seisahtaa
ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa,
ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu
ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu--
kun valtias se nousi vaunussaan
ja viittas lempeästi kädellänsä
ja loihe lausumaan:

»En maahan polvistaa ma tahdo teitä,
vaan tahdon korkealle kohottaa.
En vaadi teiltä muita seppeleitä,
kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa.
En avaroita teiltä ano teitä,
mut sydämenne mulle avatkaa,
ja kaikin seuroineni majoitusta
ma siellä pyydän sekä siunausta.»

Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous,
kuin tuulispäässä aalto ulapalla,
se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous
ja vaikes maininkina vaipumalla.
Mut kuningas se astui vaunustansa
ja läksi katsomahan kansoansa
ja lapset eellä kulki laulaen
ja vanhat seuras vaiti siunaten.

Näin kulki kuningas se kautta maan,
ei vieraellut luona valtojen,
ei poikennunna palatseihin vaan,
mut usein mökkiin muonarengin astui
ja yöpyi torpan majaan matalaan.
Ja kaikkialla kunne kulkikaan
ol' ovet auki selkoselällään
ja suli sydämet ja silmät kastui
ja rauha, riemu seuras jälkiään.

Ja kansan onni kaikui ouruten
ja siunausten siimesvöiden alla
ja kukkasilla nuorten toivojen
näin Suomen päivä kulki kunnialla.




TAMMEN LASTUJA.



AALTOJEN ALLA.

On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen
ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,
ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.

Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa
ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi,--
vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.

Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa;
eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.

Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan,
ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.

Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,
jolt' aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn
ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie--

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan
ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan:
jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi
ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.

Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee,
min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee,
min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain--

Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan,
yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.

Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan,
mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.

Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on
ja helmistä ihmishengen on istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa,
ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.

Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.



VÄINÄMÖISEN SYNTY.

Näin oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan:

Meren laajan suuri sulho
kaihosi Kavetta naia,
halki aikojen halasi
immeksensä Ilmatarta.
Valjasti valiot varsat,
veden varsat, vaahtoharjat,
kokosi kosiokullat,
huolitteli huomenlahjat,
ajoi neittä kihlomahan,
ilman impeä kosihin.

Kauvas kaikui ruoskan roiske,
kuului kuorskuna hepojen,
kauvas kuulti kullan välke,
loitos helmyet helisi,
ajaessa Ahtolaisen
ilman impeä kosihin.

Tuop' on impi, ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pilvilinnan liepehellä,
utu-uudinten takana.

Lausuipa ulapan urho:
»Istu impi korjahani!»--
Impi noin sanoiksi virkki:
»Miksi neittä korjahasi?»

Veden valta vastaeli:
»Meren laajan morsioksi,
aaltojen ajelijaksi,
Ahdin linnan liikkujaksi,
suojien sulostajaksi,
kultieni kantajaksi,
helmien helistäjäksi.»

Lausui laajan ilman impi:
»Suotta kultasi kuluvi,
helmesi helähtelevi!
Impenä ikäni kaiken
aina aionkin elellä,
enkä suostu sulhosihin,
mielly miesten leikkilöihin.»

Veen valio, ulapan urho,
tuosta suuttui ja syäntyi,
nosti aallot ärjymähän,
hirmumyrskyt mylvimähän
väkivalloin vieäksensä
ilman impyen ihanan.
Vuorina meret kohosi,
tuntureina tuulten alla,
veet samosi syövereistä,
pohja kuivana kihisi,
paaet paukkui, louhet loukkui,
vaahto pilviä valeli.

Mutta Ilmatar ihana
istui ilman vempelellä
suojassa ikisulonsa,
impisalpojen salassa,
kuhun ei tunnu tuulten voima,
ei ulotu urhon raivo.

Vihdoinpa vihainen sulho
leppyi vallan lempeäksi,
vuoret laski, laaksot nosti,
meren tanteren tasasi
kirkasna kimaltamahan,
lämminnä läpäjämähän.
Syvältä sydämestänsä
kultansa kuvan hän nouti,
toip' on lempensä totisen
pinnallensa päilymähän,
kaunisna kajastamahan.

Kave luonnotar korea
pilkisti lomasta pilven:
Katso! Kalvosta ulapan
paistoi kaunis taivon kaari,
kaarelta korea impi,
kuuhut neien kulmaluilta,
päivyt impyen povelta.

Neitosen sydän sykähti,
kimmahti kivinen rinta,
leimahti povessa liekki,
suonissa säkenet suihki--
vaan ei vielä ilman impi
suostu sulhonsa sylihin.

Tuostapa ulapan urho
epätoivohon topertui,
suri yössä yksinänsä,
hämyssä häveten itki,
itki ilmoille surunsa,
kaihonsa utuna kantoi.

Mutta katso! Kaihopilvet,
kyynelten utuiset uhrit,
korkeammalle kohosi
kuin vihan vihuriaallot,
tai hymy hyvän sydämen;
nousi taitse taivon kaaren,
otavaisen olkapäitse,
sylihinsä immen sulki,
kaulasi Kapehen nuoren,
kuiski kummia sanoja,
ulpujen utuista kieltä,
kertoi kaihoja kevähän,
umppujen unelmamieltä,
lemmen nuoren nautinnoita,
luonnon luomisen lumoa.

Silloin Ilmatar ihana
tunsi tuntehen povessa,
tuskan niin ilonihanan,
riemun niin surunsuloisen,
kuin on kuutamo keväinen
ilman tumman tuoksutessa--
ja hän astuikse alemma,
vaipui valtahan utujen.

          *

Vieri impi veen emona,
meren laajan morsiona,
vuotta seitsemän satoa,
yhdeksän yrön ikeä,
allansa aliset aallot,
yllänsä ylinen taivas--
Siellä syntyi Väinämöinen
lemmestä meren ja ilman.



KUN KELLO SEISOO--

Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.

Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy,

Jos tääll' ois _mies_, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.

Ja huutais: »Näin on aika maan!»--
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais--
ja kaikki uskoa sen sais!

Ja vaikk' ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.

Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.



LEMMINKÄISEN LAULU.

    _Puhu tuuli purjehesen,
    ahava aja alusta!_
                  Kal. XXIX.

Tule tuuli, tuui purtta,
vieös veikkosi venettä,
anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!

Sinut tunnen kyllä, tuuli,
sinä vanhin veljistäni:
saman saaren kainalossa
syntyi Ahti ja Ahava
ilman impien ilossa,
päivän lämmön läikkehessä.

Niin mä kasvoin tuulen kanssa
nenässä utuisen niemen,
kuljin tuulen kumppalina,
vierin veljenä ahavan
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien.

Tuuli se pojan povehen
puhalsi vihurit vinhat,
idän irnut, kaakon karjut,
luotehen sotaiset soitot;
henki myöskin hellät tuulet,
kodin armahat ahavat,
emosen etelätuulet,
lemmen vienot länsileyhkät.

Näinpä kaikki taivon tuulet
tunnen raukka rinnassani,
siksi kuikkana kujerran,
lokkina lotaeleime,
enkä tieä, kunne kuljen,
minne viepi mun vihuri,
viepikö kohin kotia,
vaiko mieron valkamoille.

Kaikki tunnen tuulten kärjet,
paitsi pohjosen tereä!
viel' ei halla verta hyydä,
puhalla puhurin henki
Ahtolan pojan povessa,
saati liedon Lemminkäisen.

Enkä kuikkana kujerra,
lokkina lotaja aina,
vaan ma kotkana kohoan,
haukkana viriän vielä,
taivot kaarran, maat tähystän,
halki ilmojen havisen.

Pelätkätte peipposeni,
varokatte varpuseni,
ilman kokkojen iloa,
taivon haukkojen halua!

Liidän neitten linnan päälle,
impien laelle lasken,
haiverran havukan lailla
tyttöparvesta parahan,
heleimmän helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisimman.

Puhu tuuli purjehesen
anna vauhtia ahava,
läikytä alusta länsi,
lempi lennätä venettä
saaren impien iloihin,
kassapäien karkeloihin!



VANHOILLE.

Te seisotte keskellä keväimen
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.

Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan
ja kevään nähnyt on loistossaan,
kun päivässä aallot päilyi
ja tuuloset tuoksui vaan.

Niin lietona lehtojen helke soi,
niin vienoja viestejä tuuloset toi
ja perhonen silkkisiipi
yli kaislojen karkeloi.

Mut joutui syksy ja synkät säät,
sai kylmät ilmat ja tuulispäät
ja halla se maahan hiipi,
tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.

Yli talven kaislat ne murheissaan
lumipäisinä rannalla seisoi vaan
ja kun vinkui talvinen tuuli,
he kuiskivat muistojaan.

Ja muistivat aikoja nuoruuden,
noit' aikoja toivojen, riemujen--
ja ijäksi kuollehen luuli
he luonnosta keväimen.

Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi,
taas lintujen lauluja lehdot soi,
taas lahdella sotkat soutaa
ja perhoset karkeloi.

Mut rannan kalpeat kaislat vaan
ne hiljaa huojuvat huolissaan
ja miettivät, miksihän joutaa
koko luonto nyt riemuamaaan.

Nää aallot outoja heille on,
tään tuulosen kuiske tuntematon
ja kumma on kukkien tuoksu
ja helkkinä haaviston.

Ei uutta se oo, on vanhaa vain,
mut vanhaa, mikä on uutta ain
kuin vierivän virran juoksu
ohi rantojen viljavain!

Tää laulu on laulua keväimen,
tää aalto on aaltoja nuoruuden,
joka ulapan tuulissa nousi
ja nyt vyöryvi lahtehen!

Ken ei sitä ymmärrä onneton on,
sen murtava hyöky on aallokon,
sen ampuva ajan on jousi,
se kuoleman kulkija on!--

Te seisotte keskellä keväimen?
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.



VÄINÄMÖISEN PALAUS.

»Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,
nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!
Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,
mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.»--

Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen.
»Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,
on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!»

Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,
ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin
ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.

--Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,
min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,
ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan--
ken lie, kenen lienevi laiva?--kävi huuto nyt kautta maan.

Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin...
jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!
Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,
mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.

Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee
ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:
»Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas--
oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!»--

Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,
mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan
ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston
perämiehen rannalle tuoden--kuten maan tapa vanha on.

Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,
kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus
ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.

Ikitammien sijalla kasvoi siell' lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;
mut viel' oli ennallansa kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.

Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,
siell' leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy--
vaikk' kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.

Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,
siell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,
siell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.

Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on
ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss'--
siin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.

Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa
ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.
Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö
ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.

Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo
ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:
»Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu--näin pyytävi nuoret maas.»

Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
»Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!»--

Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:
»En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon,
ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!»--

Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi
ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;
ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa
ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.

Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ...
niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus--
jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.

Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain,
se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin
joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:
»Miks' uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei--
on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!»--

Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee
ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.

Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell' Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.

Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa--
sielt' astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,
esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.
Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!



KEVÄTLAULU.

Terve päivä Pohjolahan,
terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
terve käköset helkkymään,
terve lämpimät lounatuulet,
lemmen tuulet,
tuoksumaan--
veet sinertämähän,
maat vihertämähän,
taivahan auteret tanhuamaan!

Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.

Kauvan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauvan on kuura
peittänyt maan,
kauvan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan--

Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.

Suo jo lämpesi, sula on maa.
Joutukaa
kyntäjät vakoja luomaan,
vakoja suoria vapauden,
uria uusia aattehen
halki harmajan suomaan!

Kyll' on maata kyntäjällä
Suomen sinisaloilla,
korvet suuret, pellot pienet,
kyntäjät vähäväkiset.

Joutukaa, joutukaa
kylväjät siementä tuomaan,
tietojen kylvöjä,
taitojen kylvöjä
kyntäjän uutehen uomaan,

jotta nousis nuori vilja,
kasvaisi Kalevan touko,
aaltoisi Suvannon auvo,
Suomen henki heilimöisi!

Kyntäkää, kylväkää,
toukojen, toivojen aika on tää!
Toivehet milloin toteutuu,
milloin halla ne syö.
Nyt on Suomen toukokuu,
nyt on kynnön ja kylvön työ,
leikkuu, korjuu--kaikki muu
jääköön Herran huomaan!

Ei voimoa puutu pelto
ja mehevä musta on multa,
kun taivas antavi sadetta vaan
ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armon-paistettaan
on Suomenmaalle suova
ja nostava orahat aaltoamaan
ja laihot laajat luova--
Ja riemuja raikuvi Väinön maa
ja toivehet lauluja kaiuttaa
ja kautta kumpujen, vuorten
helavalkeat leimuaa.

Mut tyyni on kansojen surma,
ei myrsky, ei tuulispää.
On aurinko toukojen turma,
jos kauvan kestävi kaunis sää
Poudan poika on velttous,
tyynen tyttö on saasta,
mut ukkonen ilmoja puhdistaa
ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva polvi on
ja kaakosta kamala lonka,
mi taivahan lientävi
myrskysäin
ja jylisten rientävi
Suomehen päin
mustana niinkuni muuri.

Ja synkkä on yö
ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,
ja maassa on murhe suuri.

Mut jälkeen yön ja ukkosen
taas taivas seijastuu
ja helmaan Suomen järvien
taas päivä heijastuu
ja leivo laulavi, lehto soi
ja tuoreena tuoksuvi kuusi
ja perhoset kukilla karkeloi
ja touko on taas kuni uusi.--

Rakas on taaton raatama pelto,
makea maammon leipoma leipä,
kova on vierahan maankamara,
karvas kakku äitipuolen.
Kauvan Suomeni pettua söi,
almuja aneli teillä,
muruja liikoja muukalaisten
kerjäsi kyyneleillä.

Mut kerran loppuvi kerjuu
ja vierahan viiltävä herjuu,
ja Suomen selkä nousta saa
ja kansa päänsä kohottaa:
Jo tähkivi Väinön vilja,
jo kasvavi Kalevan laiho,
ja poistuva maasta on leivän puute
ja vierahan viljan kaiho!

Mut leivästä ei kansa elä vaan,
ei mesileiväst' edes tiedonkaan,
vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu
on vieno, valju kuu
ja niinkuin puu
on luotu heelmää antamaan,
niin järjen siskoksi on tunne luotu
ja hyöty kauneutta kantamaan.

Ja ainapa vainion keskehen näin
esi-raatajat entisaikain
leposijaksi lintujen lentäväin
puun vehreän jäädä antoi.
Ja pihalla töllien pienimpäin
toki pihlaja terttuja kantoi.

Ja pihalla kotien köyhimpäin
pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin
ja vienona tuoksu sen tuntukoon
joka suojahan, kammioon!
Ja jääköhön käkösen kukuntapuu
ja Suomen laulun puu
myös laitahan aattehen laihojen
ja keskehen kansani keväisen!
Ajan henget sen oksia heijailkoon,
valon keijut sen lehvillä leijailkoon
ja soikohon sorea laulu
yli peltojen mustan mullan
kyntäjille, kylväjille,
kylmän vainion vakoajille!

Näin vasta nousee seinät Suomen vallan,
näin vasta valmistuupi Suomen sampo.

On sampuen saanut laine
ja vienyt Ilmarin ihmetyön
ja Ugrin heimojen maine
on haudattu helmahan yön.
Mut tuntehen voimalla tunkien
me tähtiä löydämme yöstä
ja etsien silmillä rakkauden
myös muruja Ilmarin työstä.

On meillä loihtu
ja laulun valta
ja kieli joustava,
norja lie.
Siin' on noustava
kukkapalta,
siin' on soihtu
ja siin' on tie!

Näin joutuen henkemme hettehen luo
sen veestä me voimoa juomme
ja takoen taidolla muruset nuo
me sampuen uuden luomme,
aattehen sammon, laulujen sammon,
tietehen, taitehen sammon,
veljien riemun, siskojen auvon,
Suomen syöjien kammon,
mi ukkosen voimalla jyristen sois
ja kansojen kummana pauhais
ja maailman mainehet Suomehen tois
ja Suvannon viljoja jauhais--

syötäviksi, myötäviksi,
ihmisten iki-iloksi!






YÖKEHRÄÄJÄ.

Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan?--
Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan?--
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan?--
Impi se itkevi vapauttaan.



PROLOOGI.

Suomen nuorille sepoille omistettu.



I.

Yöllä syntyi Ilmarinen,
seppojen suvun kuningas,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara vyöllä,
käsissä käverät pihdit.
  Katsoi kahta kämmentänsä,
arvelee, ajattelevi:
Miks nämä minulle luotu,
mitä varten vastuksiksi?
  Läksi kontion kotihin
kuoman mieltä kuulemahan.
»Saattaako setä sanoa
miks nämä minulle luotu?»
  Ukkokarhu uksen eessä
simoa siretti juoda
kultaisesta kannusesta,
sarkasta hopehisesta,
katsoi kannun uurta myöten,
vantehen väliä myöten,--
äkkäsi tulijan oudon,
kirposi kädestä kannu,
sima vieri suun sivutse:
»Ohoh sinua kuoma kulta,
kyll' on kynsiä sinulla!»
Sanoi seppo Ilmarinen:
»Kynnet on kyynärän pituiset,
vaan en tiedä, enkä taida,
kulle työlle työnteleisin,
mille tenhoisin teolle--
saattaisko setä sanoa?»
Vaari vastahan vihelsi:
»Oisihan talossa työtä,
kun oisi tekijä toinen!
Kovin oot koivilta kapea,
ylen laiha lantehilta,
pää suuri, suu supukka,
iho ilkeän värinen--
lähde toisehen talohon!»
  Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
läksi työtä etsimähän,
tekemistä tietämähän;
hiuka souti sormen päissä,
nälkä suolia näversi.
  Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla
kirnusi kesäistä voita
kultaisessa kirnusessa
männällä hopehisella--
työntyvi sisähän seppo,
yli kynnyksen kysyvi:
»Oisiko talossa tässä
työtä tehdä tyhjän miehen?»
  Akka kiljas, kirnu kaatui,
lapset parkasi pahasti,
ukko uunilta tomahti
koivuhalko kainalossa:
»Ken olet kurja mieronkierto
mikä mies, mitä sukua?»
Sanoi seppo Ilmarinen:
»En tiedä sukuni tietä,
en isoa, en emoa,
tuolla honkien humussa
synnyin mä sysimäellä--
etsisin elosijoa,
asuinpaikkoa anoisin.»
»Ei ole talossa tässä
suurusta suvuttomalle,
tokko erkanet, elikkä--!»
  Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
emoansa etsimähän,
tietämään sukunsa tietä;
suupieltä suru vetävi,
murhe mieltä mustentavi.
  Kysyi puilta, pensahilta,
kuulusti ahon kukilta,
tutki ilman lintusilta,
kysyi maan matelijoilta,
eikä löytänyt emoa,
ei tavannut taattoansa.
  Niin tuli ketun kotihin
Repolaisen renkipoika
tervasi lylyä tiellä
ehtiäksensä erähän
illalla isännän kanssa;
katsoi tielle ja--kavahti
kannon päähän huutamahan:
»On tulossa outo miesi,
kumma kulkija kylältä,
mies kapea, kaksijalka,
tassut kaikki tuota pitkät!»
  Repo kuuli rengin huudon,
luuli jo tuhon tulevan,
jousen vaarnalta varusti,
savuna pihalle saapi:
»Seis! Seiso henkesi uhalla!
Mikä mies, mikä asia?»
  Sanoi seppo Ilmarinen:
»Mikä lienen miehiäni!
Liekö sotka suolle saanut,
vai rauku vesirajahan,
ilves tehnyt iljenelle,
suokurki sulalle maalle--
oon emoa etsimässä,
taattoa tavottamassa.»
Repo vastahan remahti:
»Ei ole sukua sulla
tämän ilman kannen alla!
Min' olen metsän henkiherra,
veen riistan verolle viejä,
saukon kummi, mäyrän kuoma,
ylikaitsija kanojen;
tunnen kaikki tuulen karjat,
maan kävijät, tien tulijat,
jalan neljän juoksevaiset,
siiven kahden kantamaiset--
kaikki on kirjoissa minulla,
kaikki mulla muistossani.
Ei siellä oo sinun näköistä!»
  Selitellä seppo koitti:
»Minkäpä minä osannen,
kun olen kerran tänne luotu,
syntynyt sysimäelle»--
»Sin' olet syntynyt luvatta,
lurjus, vastoin maan lakia--
kursi tiehesi, tahikka--!»
  Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän;
pilkaten puut puheli,
kukat viittoi vilkusilmin,
oravat osoittelivat,
linnut lennosta ivasi
angervon avuttomuutta,
heimotuutta herjan lapsen.
  Astui seppo allamielin,
itkuvirttä vieritellen,
astui päivän järven päitä,
toisen vaaroja vaelsi,
niin päivänä kolmantena
suo suuri etehen aukes.
  Astui seppo allamielin,
orvon virttä vieritellen:
»Kun oisin syntynyt sudeksi,
taikka karhuksi kasunut,
oisi turkki tuulissäällä,
koti ois kovalla säällä,
kodissa korea liesi,
liedellä punainen loimo,
emo lieden liepehellä,
minä itse emon sylissä--
ja minun sylissä onni!»
  Jo väsähti väki sepolta,
uupui jo urohon voima,
vaipui mies maan varahan,
tuskissansa turpehelle,
otsa suohon, suu norohon,
rinta rimpeä halaten.
  Lauloi rauta rahkan alta,
soi suosta teräksen soitto:
»Kussa viivyt maan kuningas,
raudan ruhtinas väkevä,
joudu joukkos johtajaksi,
valtasi vapahtajaksi!
Tääll' on miehet miekka vyöllä,
sota-orhit ohjaksissa,
pyssyt on pamahtamassa,
torvet on torahtamassa,
kun vaan saapuisi kuningas,
sois käsky sotien herran!»
  Jo tunsi sukunsa seppo,
tiesi työnsä työn hakija,
kimmahti kohoksi maasta,
viskasi vasaratansa,
tuli suihki suonen päissä,
koski rinnassa kohisi,
voiton tuli, voiman koski,
kutsumus kuningastöiden.
  Kohotti kätensä seppo
kohti kuusten korkeutta,
vannoi maalle valan ikuisen,
sanan Luojalle lupasi:
»Tahdon ma takoa ilmi
luonnon voimat maan lumosta,
herättää vesien henget,
ainehet norojen alta,
tahdon tehdä maan hyväksi,
manteret hymyäviksi,
lehdot leivän kasvaviksi,
pelloiksi petojen korvet,
tahdon taivahan takoa
yli maani onnellisen,
taivahalle tähtikehrät,
kuut, otavat, päivät kummat--
tahdon luoda luonnon onnen
oman onneni heraksi!»
  Näin se vannoi vanhin seppo,
vannoi ruhtinasvalansa.



II.

Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.

Mikä on korvessa kohina,
tuli vuoren tutkaimella?

Seppo taivasta takovi,
ilman kantta kalkuttavi.

Kelle taivasta tekevi,
kelle kuita kuumentavi?

Taatollensa taivon kantta,
Luojallensa lunnahia.

           *

Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.

Mikä on pajassa pauke,
välke honkien välillä?

Taatto kruunua takovi,
Luoja luopi valtikkata.

Kelle kruunu kultalehti,
kelle valtikka väkevä?

Kruunu maan kuninkahalle,
valtikka sepon suvulle.

             *

Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkuloilta.

Mikä on jyske maan navoilla,
ilmassa sakea sauhu?

Sepot vuorilla sotivat,
sepon lapset laaksomailla.

Miksi on meteli maassa,
sota veljesten välillä?

Kruunusta perintöriita,
veljesvaino valtikasta.



III.

On luonnon loitsut ilmi luotu,
on herätetty henget maan,
on tuli pilven päältä tuotu
ja vuorten voimat piilostaan,
on aalto vanki ja tuuli työssä
ja koski toivoja tottelee
ja pyörät laulavi laakson yössä
ja paljat säihkyen säestelee--
  Mut missä, missä on onni?

Maa kaikki meille verokuormaa kantaa
ja laaksot viljaa lakoaa,
ja metsä riistaa meille antaa
ja meri suolaa sakoaa.
Vain meille varttuvi varsakarjat
ja uuhten villat ne uhkeaa,
vain meille nousevi noron marjat
ja kukat kummulla puhkeaa--
  Mut missä, missä on onni?

On vuoret puhkaistu ja radat raattu,
on vesi viitottu ja auki maa
ja porraspuut on poikki soiden kaattu
ja yhteen kaupungit ja kansat saa.
Kas, kuinka haahdet ne merta halkoo
ja venhot virtoja vilisee,
kas, kuinka tanssivi täällä talkoo
ja tuolla kulkuset kilisee--
  Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet talot suuret, laajat
ja kodit kaunihit kaartaneet,
me oomme lyöneet maahan malmivaajat
ja paadet seiniksi saartaneet.
Ne liedet kylmät me lämmitimme,
me suojat valkeiksi valaistiin,
me salit korkeat koristimme
ja palkit pehmeiksi peiteltiin--
  Mut missä, missä on onni?

Me oomme tehneet Herran temppeleitä,
maan lunnahia maksaneet,
me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä
ja uskollemme uhranneet.
On alttarit noussehet ympäri maan
ja kaikunut kansojen kuoro,
ja lempi on ilmahan leimunnut vaan--
nyt tullut on ihmisten vuoro!

Uus aika koittaa, uusi kannel soi,
uus tuuli käy, uus huomen huminoi,
se veljeyttä yli vetten soittaa,
se kaikuu rakkautta rantamille,
se heikot herättää, se vahvat voittaa,
se kantaa ilon viestin ihmisille:
Maan päälle, tänne, taivas takokaamme!
Niin kaikki kuninkaita olla saamme!

Se taivas kaunihina kaartuu kerran,
kun kansat merten yli kättä lyö,
kun joka mökkiin paistaa päivä Herran,
kun joka lapsi lemmen leipää syö,
ja itse Luoja jättää taivahansa,
käy alas onnen kruunu otsallansa
ja jokaisell' on joulu rinnassansa,
ja väistyy maasta vihan, vainon yö.




KALEVALAN KANKAHILTA.

    _Siell' on maata kyntäjällä,
    vettä viljoin soutajalla._



MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta
vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi lauleluun,
keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi,
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie--
sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi,
kylmä on yö kuni sois.
Hengitä halla, kohtalon halla,
hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu,
tuuti, tuuti lulla!
Uiunuos pakkasen untuville,
armahille, harmahille,
painuos yöhyen parmahille--
tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani?
Itket--kylmäkö koski?
Kylmäkö on?--
Ihme! Lämmin on lapseni poski,
sulanut seimin on seinä,
allasi, allasi angervon
kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?--
kas, mikä sajastus seinällä häilyy?--
Seimen päällä on tähti,
tummempi päivää, kirkkaampi kuuta,
selvempi, suurempi tähteä muuta--
Luojako lähetti tähden sen
suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen,
tuuti, tuuti lulla!
Tuutios lapseni tuiretuinen,
armahuinen, naurusuinen,
tuutios rinnoille rakkauden--
tais jo Unetar tulla?



VELLAMON NEIET.

Soutakaa, soittakaa
ihmislapset vaan!
Täällä huolet haihtuu,
vaahdoks surut vaihtuu,
nuoret riemut nuoren rinnan
täällä pulppuaa.

Laskekaa, laulakaa
ihmislapset vaan!
Tuuli, laine laulaa,
taivas merta kaulaa--
kultakatto Ahdin linnan
tuolta pilkoittaa.

Leikkikää, leikkikää
ihmislapset vaan!
Sinne käypi tiemme,
sinne teidät viemme
Vellamoisen vierahiksi
Ahdin linnahan.

Lempikää, lempikää
ihmislapset vaan!
Siellä kullat välkkyy,
helmet, päärlyt helkkyy,
siikasien siskosiksi
sinne joutukaa!

Nauttikaa, naurakaa
ihmislapset vaan!
Untuvaiset vienot,
höyhenpatjat hienot
helmahansa hempeähän
siellä odottaa.

Uinukaa, uinukaa
ihmislapset vaan!
Tuuli, laine laulaa,
taivas merta kaulaa--
siin' on linna, matka tähän
päättyä jo saa.



LEMMINKÄISEN ÄITI.

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!
Kustapa löytänet itsesi verran,
poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle--
paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,
poikani lempeä, puhtoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!



POHJAN NEIEN KUOLO.

Se musta lintu lens puusta puuhun,
lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.

Näin saapui murhe se matkallaan
myös Tieran mökkihin matalaan.

Hän astui saunansa kynnyksellä
ja kannel polvella helisi hellä.

Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
Jo Pohjolan neien vei Tuoni tumma.

Niin värähti oudosti vanhan mieli,
niin kajahti kummasti kannelkieli.

»On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.

On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.

Hän paistoi päivänä talvi-öissä,
hän kuulti kullassa, kirjovöissä.

Hän tuoksui tuomena tanhualla
ja urhot leikki sen lehvän alla.

Hän kukki kumpuna Suomen suossa,
hän lauloi koskena laakson vuossa.

Nyt syys on manssa ja sydämissä
ja kansa kaipion kyynelissä.

On suurten sulhojen aika poissa,
on laulu kuollut ja murhe koissa.»

Näin äänin murtuvin laulaen
hän ripusti naulahan kantelen.

Ja kuusi huokas ja humisi tuomi:
Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.



KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi,
järise vaivojen vaara!
Jauha kaunoja katkeroita,
surujen, tautien talkkunoita,
keitä ailutten atrioita
valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi,
kohise kolmikopru!
Tuo'os tuskien tähkäpäitä,
rikosten viljoja, rinnan jäitä--
kohta juodahan Häijyn häitä
Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi--
karpio, kahmalo vielä!
Silloin se paatero paukahtaa,
tuskien vaahtohon vaipuvi maa,
kuolema kutsua kansat saa
Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi,
järise vaivojen vaara!
Jauha kaunoja katkeroita,
surujen, tautien talkkunoita,
keitä ailutten atrioita
valtojen valiopöytään!



SUKKAMIELI.

Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
»Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!»

Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

»Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!»
Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.




MIERON TIELLÄ.



MAANTIELLÄ.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Eri oli matka ja eri oli määrä,
kellä oli oikea, kellä oli väärä.

Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.



PIHLAJAN ALLA.

--»Miks äkkiä vaikenit, impyein,
miks silmäsi kyynelöi?
Mikä pilvi peittävi päivyein,
mikä onnesi ontoks söi?
Kas, kuinka kukkivi kaunis maa
ja laulavi leivonen
ja kuinka pihlaja tuoksuaa--
sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden
ja rintasi raikas on
ja elämä viittovi hymyillen--
siis olkosi huoleton!
Ja jospa huolien häivä vois
sun taivosi synkistää,
sen paistais lempeni päivä pois
ja taas olis suukkossää.»--

--»Ma muistin syksyä synkeää,
kun harmaja taivas on,
kun nurmen kukkaset peittää jää
ja metsä on lauluton.
Ma elämän syksyä aattelin,
kun harmaja taivas on,
kun poiss' on poskien ruusutkin
ja ääni on soinnuton,

Ja syksyn-synkeä aatos tuo
se hiipi mun rintahain:
Lie silloin jäässä jo lempes vuo
ja tuntehes tuhkaa vain.
Sa lemmit säihkyä silmien
ja ruusuja poskipään,
kun niiden näät sinä kuollehen,
kuin käynevi lempes tään?»--

--»Oi, ällös itke mun armahain!
mun Ainoni armainen
nyt kukkivi lempeä tuoksuttain
kuin pihlaja keväinen.
Sen tuoksuja hengin mä vallaton
ja kukkia poimin vaan,
kun taivas siintävä, kuulas on
ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai
ja kukkaset kuolla voi,
mut pihlajassapa talvellai
taas tilhien laulu soi.
On sorja kukkiva pihlajapuu,
mut sorjempi marjassaan,
kun kylmä, kuollut on luonto muu
ja poissa on marjat maan!»--



MA OON KUIN AALLOILLA PURSI--

Ma oon kuin aalloilla pursi
jo puoleksi täyttynyt.
On ulkoa ulapan laulu
sen tunkenut sisähän nyt.

Ne ulapat toistahan etsii,
ne toistahan toivoelee
ja läpi mun purteni laidan
ne suukkoja suihkaelee.

Ma päivät pumpussa seison,
yöt valvon ja mittailen,
ja tuskasta vavisten tutkin
ma pohjia sydämen.

Yhä vaan mun venhoni vaipuu,
yhä nousevi sydämen yö--
Oi, kohta ne yöt jo yhteen
yli purteni haudan lyö!



HUONOA SEURAA.

Sill' lohtua tarjona kyllin on,
joka lempensä multahan peitti,
se ei ole orpo, ei onneton,
jonka ystävät yksin heitti;
voi seestyä lientynyt onnen koi
ja syttyä toivojen karsi
ja lippunsa vieläkin nostaa voi,
jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast' olet onneton
ja mielesi vasta on musta
ja riemusi, rauhasi mennyt on
ja löydä et lohdutusta,
kun maailman touhussa hetkeks ees
saat yksin jäädä sä illoin
ja huonohon seurahan joutunees
sinä inholla huomaat silloin.



SONETTI LEILALLE.

Mua syytät Leila siitä, ett'en laula
kuin muutkin lempiväiset immestään,
vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään
ja sullai silmät on ja suu ja kaula.

Ja väität, etten sua lemmikään
ja tuhkana on tunteheni taula
ja että löyhä lie sen lemmen paula,
mi aina ihannoi vain itseään!--

Ei taide taivon päivää luoda saata,
vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain
vaan päivän heijastuksia ja maata.

Ma ennen kyllä lauloin neitojain,
mut sinun eessäs täytyi laulun laata
ja itseäni ilmi tuoda vain.



SOUTELEMASSA.

Yli tyynen lampuen soudeltiin
suvi-illalla immen kanssa,
ja silloin Laina se lausui niin
alas katsoen aatteissansa:

»En tahdo ma katsoa taivaaseen,
vaan katselen järven pintaan;
on aurinko astunut alle veen
ja laskenut lammen rintaan.

Ja päälläpä päivyen heijastuu
siell' untuvahattara hieno
ja rantaman lempeä lehmuspuu
ja ulpukan umppu vieno.

Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi.
Mut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?»--
Näin hiljaa haasteli impi.

Ja se soutaja vastasi huoahtain:
»Niin, neitonen armahainen,
vale kauniimpi paljasta totta on ain
ja tuo on valhetta vainen.

Ja siksipä nuoruus kaunis on
ja armas on kevään aika,
mut syksy ja vanhuus synkät on,
kun poissa on valheen taika.

Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
ja onni ja lempi ja nainen
ja unelmat, uskot ja toivehet--
ne kaikki on valhetta vainen.

Vain totta on halla ja myrsky ja mies
ja murhe ja murheen muisto
ja totta on sammunut toivon lies
ja lehdetön lemmen puisto.

Niin, ällös yllesi katsokkaan,
vaan peilihin lammen pinnan.
Siell' onnesi taivahat onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan.

Mut multa on haihtunut harhat nuo
ja kaunihit kangastukset,
on suljettu mulle jo taivas tuo
ja kiini on onnen ukset.

Olen heittänyt uskoja haaveineen
ja joutunut uskohon uuteen,
olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
ja saapunut--todellisuuteen.

Mut yksin en pyrkinyt, taistellut,
minä taistelin tuhanten kanssa,
ja saman on valkaman saavuttanut
koko aikani taistostansa.

Ja siksipä halla nyt hallitsee
ja kruunu on talven päässä,
siks sydämet syksy nyt vallitsee
ja tunne on järjen jäässä.

Ja siksi nyt toivo on turtunut
ja riemu on ruostehen syömä,
siks uskon muuri on murtunut
ja lempi on leinin lyömä.

Niin, ällös yllesi katsokkaan,
vaan peilihin lammen pinnan.
Siell' onnesi taivahat onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan.»

--»Sua luulenpa melkein pelkääväin--»
niin leikillä lausui Laina.
Ja se soutaja hymyten vastasi näin:
--»Suvi talvea pelkää aina.»--

--»Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain
toki pelkää kevättä juuri?»--
»Niin, totuus valhetta pelkää vain
ja valheen valta on suuri.»--

Niin leikki se lens kuni lempeä tuul'
yli öisen lampuen pinnan.
Suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul',
mut yö oli pohjassa rinnan.

Ja sydänten yöstäpä pulpahtain
jo nyt kastehelmyet nousi;
ja ääneti impi se istui vain
ja vaieten soutaja sousi.



KUIN MUSTA JA VALKEA--

Kuin musta ja valkea perho
yli kukkien yhdessä leijailee,
niin yhdessä riemu ja murhe
mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä
suvi-iltaman pilvillä karkeloi,
niin onnen aamu ja ilta
mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet
syyskuutamon kullassa leikkiä lyö,
niin syksy mun sieluni yössä
jo kerkeän kevään kukkia syö.



TAI EN ITKIS OLLENKAAN--

Tai en itkis ollenkaan,
rakentaisin majan vaan
niemen kaiskun kainaloon,
huojuvahan hongistoon.
Souteleisin, jouteleisin
lainehia lahden vaan,
salmen poikki verkot veisin,
paulat kautta korpimaan.
Siellä kanssa äityeni,
armahani, harmahani
eleleisin yksin vain
tuuditellen tuskiain;
puhtehilla syksy-illan
lohdun langat kehrättäis,
kuuhut kultais pirtin sillan,
sirkat yötä ylistäis;--
hiljaa honkain huminoiden,
hiljaa lahden laulun soiden
äidin armaan sylihin
pääni raskaan painaisin,
hiljaa kulkis kutrejani
käden vienon viihdytys,
sammuis poltto poskiltani,
verten kiiman kiihdytys,
vaipuis aallot valtimoiden,
tyyntyis tyrskyt unelmoiden,
himon kosket hiljeneisi,
synnin häivät hälveneisi,
sammal surun lammen sais,
hanki syksyn hautoais.
Kuulla ehkä voisin noin
elon alku-äänet vienot,
pyhät, puhtaat, hellät, hienot,
niinkuin lasna, kulta-hasna,
kun ma äidin rintaa join.



KADOTETTU YSTÄVÄ.

On meitä kaksi lapsuusystävää,
hän toinen vieno, puhdas, puron lainen
ja hento niinkuin kielo helmipää,
ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

Me oomme kumpainenkin syntyneet
tuoll lehtolahden tyynen rantamalla
ja kummun kuusta lasna kuunnelleet
ja leikkinehet rantakoivun alla.

Näin vieri vienot leikkivuodet nuo
ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi
ja koitti aavistusten aika tuo,
kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan
sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet,
ja häipyi ääret kotimaailman
ja soimaan alkoi uudet sydänkielet.

Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa,
me lahdelmalla yhdess unelmoimme
ja soutelimme taivaan rannan taa
ja tarinoita purren täydet toimme.

Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo
ja leikit, venematkat, marjaretket,
ne sydämeen kuin sadekaaren luo
ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

Ja silloin mietin aina: Miksi on
nuo ajat muisteloita vain nyt mulle,
miks en ma jäänyt kotilaaksohon,
vaan läksin kylätielle tarvotulle?

Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein
mua lähtemästä kodin lehtoloista,
mut tulta uhkui nuori sydämein
ja tahtoi taivasta ja maata toista,

Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan
näin kasvinkumppania kaksi kulki,
mut hetken aikaa oli käyty vaan,
kun toisiltaan he sydämensä sulki.

Ja ystävyyden ylle laski jää
kuin syksy-yönä lammen hyytää halla,
ei hyytäjää, ei hyytämistä nää,
mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

Ma jouduin joutorahvaan tungokseen,
ma eksyin, outo, elon markkinoille,
ma takerruin sen kauppaturhuuteen
ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

Pois niistä saada mua koitti hän
ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin,
mut enää pauhinasta elämän
en joutanut, en malttanut ma noihin.

Näin erottiin ja moneen aikaan en
mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan,
jos joskus satuttiinkin yhtehen,
niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis
ja kaksin taasen iltaa istuttaisi,
jos unten maailmoissa yhdyttäis
ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

Niin paljon, paljon meillä kummallai
ois toisilleen nyt kertomista uutta,
ois sulia tuoreet kotiviestit kai,
ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein Fantasia vaan,
siis istu vierelleni virren henki!--
Mut eipä ystävääni kuulukkaan,
lie elon myrskyt murtaneet jo senki.



JO LOPPUVI ÖLJY--

Jo loppuvi öljy mun lampustain.
Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain.

Ma katson ja katson ja aattehet
ne lentää, ne lentää kuin kuplaset.

Ja kuplat ne kulkee ja kuplat ne käy,
mut ei minun onneni kuplaa näy.

Nään ikkunan yöstä ma itseni vain.
Jo loppuvi öljy mun lampustain.



MIEROLAISEN JOULU.

Pois joulukuuset, kynttilät
ja riemulaulut lasten
ja äidin tortut lämpimät--
pois juhla onnekasten!

Tää päiv' on päivä sydänten
ja sisarusten silta,
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.

Mut meille mieron miehille
ja onnen kerjureille
on muiston musta juhla se
ja tuskan tuoja meille.

Nuo joulupuut ja kynttilät
ja lasten laulajaiset
ja äidin tortut lämpimät
ja annit armahaiset--

Ken niitä muuten muisteleis,
kun elon aallot pauhaa!
sen venhon merten meuru veis--
vain aallon all' on rauhaa.

Mut joulujuhlan tullessa
kun taiston aallot vaipuu,
niin on kuin rinnan pohjasta
taas nousis kaiho, kaipuu.

Ja on kuin huone kylmä ois
ja jäässä mieron liesi
ja on kuin hetken olla vois
taas lapsikin kentiesi.

Ja sydän pyytäis lämpöä
ees hiukan, oven suusta,
ja tekis mieli leikkiä
ja nähdä joulukuusta.

Mut suljetut on ovensuut
ja rinnat kiini meille
ja ikkunoista joulupuut
vain ilkkuu mieron teille.

Pois kaiho, kaipuu sydämen,
pois rinnan riemupouta,
taas tunnon päivä pilvehen,
taas rintaan talven routa!

Tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta,
mut meille mieron köyhillen
vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät,
mun ainoat, mun armaat,
te syksyn tunteet synkeät,
te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain
tään illan tahdon olla--
ne saapuu, saapuu sadoittain,
ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen,
ne tuntuu tuhansilta--
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.



SAMETTISILMÄ.

Oi, sinä impeni samettisilmä,
neitoni kaurihinkatseinen,
miks on ilmehes arka aina,
aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva--
niinhän vanhojen virsi soi--
kun ei rintoa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain:
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiini sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli?--
siks on impeni arka tää.

Pelkäät perhoni siipes kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu,
kaunoni kaurihintunteinen,
kauvanko säilyt, kauvanko päilyt,
syöttinä silmien ahnaiden!



ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä
ja suurten aattehien äiti hellä,
sen läheisyys se on niin lämmintä
ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on
ja ilma ahdistaa ja elo painaa
ja uskon kukka kun on tuoksuton,
kun riemu vaipunut ja toivo vainaa--

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
on käydä yksin, yksin talvi-öissä
ja nähdä eessään laaja erämaa
ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
ja elon aate kaikuu korkealta:
Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus
ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas,
ma neuvon seuraa sekä--ilta-unta!
Sa erämaata kannat povessas
ja yötä, talvea ja talven lunta.



METSÄÄN NUKKUNUT.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
ei tiedä miss' on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, huu,
niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.



JOUTOTYÖTÄ.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin
on laakson liepehellä linna suuri,
niin' ympärill' on puisto ihanin,
mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.

Ja höyhenvuode hieno, uljas on
sen linnan suuren saliss' suurimmassa
ja Turkin matto peittää permannon
ja purppurat on joka ikkunassa.

Sen vuoteen untuvilla unelmoi
siell' linnan herra itse levollansa
ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi
ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.

Hän polttaa hienoimpata Havannaa
ja silmin seuraa savukiehkuroita,
näin milloin pyörylöitä puhaltaa
ja milloin huviksensa rikkoo noita.

Hän haaveksii ja katse harhailee
ja sulaa kauvas kaihon autereeksi;
hän varmaan tehdä jotain aikonee,
mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

Mut aika vierii, hetket lentävi
ja yhä tuumii linnan herra tälleen;
ja loppunut kun yks on sikaari,
hän toisen, ottaa--sekä tuumii jälleen.

Miks ei hän päätä? Miksi aikansa
näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?--
Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala
ja linna tää on hänen taivahansa.

Hän aikonee kai nousta toimimaan
ja tehdä kohta oikein miehentöitä,
mut niitä miettien hän joutessaan
vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan
ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki
ja samoin tuumii taivaan Herra vaan
ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa
ja miehentöitä häll' on mielessänsä.
Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa
jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?



HATARA SYDÄN.

Voi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka,
ja voi mua onnetonta,
kun sydämesi ikkunat aina on auki
ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä
ja istunut illan ja toista.
Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta--
en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa,
ja minä en käske, en kiellä,--
mut sitä minä ain olen ihmetellyt,
miten itse sa tarkenet siellä.



YÖ.

--Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön--
oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

»On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,
oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.»

--Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön?
Se kutsuu, se käskee, se uhkaa--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain,
se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.»

--Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön?
Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan,
ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.»

--Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön!
Se poikas temmata tahtoo--niin synkkä on lapses syön.

»Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan,
mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.»

--Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön--
oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?



ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT
 HUOJUNEET--

On munkin rinnassani hongat huojuneet
ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain,
on munkin aatteheni nuorna nuojuneet
ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.

On munkin lehvilläni lempi istunut
ja onni laulanut on munkin oksillain,
on munkin latvassani käkönen kukkunut
ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.

Ois munkin rinnassani voima noussut näin
ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.
Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin
ja sotasoihduks nous--ma itse iskin sen.

Nyt maa on mustana ja kangas karstana
ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen.
Mut sieltä täältä toki louhten lomista
nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.

Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen,
nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin,
mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden
vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.



MA UNEKSIN--

Ma uneksin, että mun sydämein
oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.

Ja sydäntä kuollutta tuudittain
minä maantien laidalla laulelin vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi valvonut armainen.

Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.

En tiennyt, kunne ma kulkisin,
mut kuljin ja hiljaa hyräilin:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi itkenyt armainen.

Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie!
Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?

Mut sydäntä kuollutta tuudittain
minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:

Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi lempinyt armainen.



KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän
torin pielessä portillansa
ja kirkkoa, koulua katsastaa--
ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,
ne nostavat olkapäitä
ja syrjässä korvahan nuorempain
ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut
ja ulvonut meidän lailla
ja haukkunut, haukkunut näljissään,
mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin,
kuka vaan tuli vastahan tiellä,
oli kerjuri taikka kenraali--
sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se Maaherran Fox
ja silloin meidät hän heitti
ja maaherran piikoja mairittain
hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin
ja kun aamulla aateloitiin,
niin illalla isien mainehet jo
satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa
ja kansalle karvoja nostaa
ja meihin kun tohdi hän koskea ei,
niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö,
jos kuinka sen kiiltävi hammas,
kun Murresta vaan häntä muistuttaa,
hän lauhkea on kuin lammas.»

Näin hallit ne haasteli irvistäin,
mut mennä ja uskoa heitä!--
Kuka koskaan koirilta rauhassa
lie astunut arvon teitä?



KOMPIA.


I.

MERKILLISTÄ.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja kukkivin kielin
niin runoniekaksi sun luulevi kansa ja maa,
vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki,
että sä pohjaltas sentään kriitikus oot.


II.

ERÄÄLLE PAPILLE.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan,
lihan siin' ei syytä ole,--henki häll' on heikko vaan.




HÄMÄRISSÄ.

    _Mais où sont les neiges d'antan?_
                              François Villon.

Elä itke impeni nuori,
jos ystävän pettikin.
Kun pääsi mun povelleni toisit,
niin laulun ma laulaisin.

Elä itke impeni nuori,
kuin kupla on ystävyys.
Kesän kukka on kahden liitto,
sen murtavi ensi syys.

Elä itke impeni nuori,
luo lunt' yli muistojen.
On talvi viisahan aika,
sain nuorna ma oppia sen.

Elä itke impeni nuori,
elo korpien kulkua on.
Kuin äitini töllin liesi
oma lempemme olkohon.

Ei liekit ne riehuis, ei roihuis,
vain lämpöä lauhaa lois,
ja kun hiilos se hiljaa riittyis,
niin aika jo unenkin ois.

Miks itkisit impeni nuori?
Sydän kylmä se kestävi vaan.
Mun kanssani kyyneles kuivaa,
käy iltoa odottamaan.


1.

Ne silmät ne onnea säihkyivät
niin hurjaa, hurmaavaa,
ne silmät ne riemua räiskyivät
niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se säihkyi niin,
kun kukkana syntyä sait,
kun tulta sa heittelet tunteisiin
ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist' oma onneni tuo,
jota elon halki ma hain,
joka kutsuvi luo, joka käskevi luo,
mut kaikuna karkkovi ain?


2.

Minun mieleni oli kuin lampi
niin musta ja mutainen,
ei päivä sen pohjahan päässyt,
ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,
mitä ympäri näin, sitä tein:
ivanauruin ma itkuni peitin,
runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal
yli aaltojen salaisten.
Sen kalvossa kanervat päilyi,
mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,
näki kukkaset kummat vain,
ja hän lammelle laulaen riensi,
ei huolinut huudoistain.

Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.


3.

Sun äänesi milloin se säteilee
kuin kirkkahan kiteen särmä
ja milloin se haavehin hälvenee
kuin nukkuvan nurmen härmä.

Sen sointua kuulin ma kummaksein
ja se syömeni pohjakan syöpyi,
se tuskalla täytti mun tuntehein
ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain
sinä tuskilla särmäisillä,
kun tuskani tummat sa verhoat vain
taas haaveilla härmäisillä!


4.

Oi, istuos impeni tänne,
niin annamme aattehen,
niin annamme aattehen lentää
yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvi-yössä
nyt nukkuvi mökkineen.

Jos tehtäis tölli me sinne
ahon laitahan, alle puun,
ja illat istuttaisi
siellä valossa valjun kuun.

Siell' istuttaisi me illat,
huu, talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kiertää
ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,
minä verkkoa kutoisin,
ja joskus, viikkojen päästä,
tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit etelän perho?
Joko lähdemme lentämään
taas maille lemmen ja riemun
ja heitämme talven ja jään?


5.

En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen.
Minust' on kuin silmies yöstä
sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen,
tai suurehen murheeseen.
En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen.


6.

Mikä on laulu lainehilla,
soitto aalloilla sorea?--
Laiva aaltoja ajavi,
häävene vesiä käypi.--
Kenen on kulta kulkemassa,
kenen on häätulet hämyssä?--
Sirkan on vesillä venho,
sirkan tuoma tuhtopuulla.
Kuka on kulta heinäsirkan?--
Lepinkäinen leppälintu.
Minne matka miekkosien?--
Saarelle selälliselle,
terhenniemen tanterelle.


7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
ja kulkea kukkien päällä!


8.

Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.
Ole sinä kissa, minä olen hiiri,
täss' on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurraa.


9.

Olin kulkenut kukkaistarhat
ja lempesi lehdot nuo
ja hiljaa hiipien tullut
sydänkammios sisimmän luo.

Minä kuuntelin, kurkistelin,
minä katselin kallella päin,
ei kuulunut armahan ääntä,
niin läksin mä kotihin päin.

Niin itkien illan suussa
taas läksin mä kotihin päin--
kah, sieltähän impeni armaan
jo vastahan tulevan näin.

Voi, kuinka hän säikähti silloin
syyspuolaksi punastuen.
--»Mist' täältä te tulette neiti?»
--»Tulen juurelta tuomien.»--

--»Miks huulenne sinisnä värjyy?»--
--»Siellä mustikoita ma söin.
Mut silmänne vesiss' on, herra?»--
--»Minä oksahan itseni löin.»--

Minä kuivasin silmäni, neiti
puri huulensa punaisiks,
minä kumarsin kohteliaasti
ja neiti niiasi, niks.


10.

Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
ja luo'os kiini luomet,
niin näätkö sä vieläkin virran veen
ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää
sun rintahas ijäiseksi
ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös
sinivirtojen välkkeheksi.


11.

Nuku hetkinen impeni nuori,
nuku hiljaa hetkeä kaks,
niin teen minä tenhosoljen
unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais,
sulot varjelis valkoiset.
Sen suullesi suutelen hiljaa.
Toki tuosta sa heränne et?


12.

Oi, muistatko vielä sen virren,
jota lapsena laulettiin,
kun yö liki ikkunan liikkui--
se virsi se viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa,
se uskoa unehen loi--
Jos muistat vielä sen virren,
nyt laula, laula se oi!


13.

Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin
ihan keskellä kerrontaas,
kun untes jo kentillä karkeloin--
hyi, miksi sä hymysit taas?

Vai arvaatko impeni armainen,
sa mille nyt nauroit, mille?
Sa nauroit umpuille nuoruuden,
elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas,
se pyhintäs anteheks pyys.
Vai etkö sä tuntenut, rinnassas
miten silloin riemusi syys?


14.

Sa kuuletko laulua kummaa,
joka lemmikin lehdiltä soi?--
Oli kerran neitonen nuori,
joka kulki ja karkeloi.

Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:

»Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekkin!»
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta synkeän syksyn
kesän nousevan nähdä he sai--

Kesäpäivät kaunihit, vienot,
kuin kukkaset lemmikkein.
Sa kuuletko laulua kummaa,
jota sykkivi sydämein?


15.

Katsokaamme kauvan näin
silmän pohjaan, sielun pohjaan,
salaisille salmiloille
venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauvan näin
silmissämme, sieluissamme,
utuisilla ulapoilla
sotkina soudelkamme!


16.

Kuin kilpaa kulkuset soivat
ja kummasti loistavi kuu.
Kas, tuolta jo tuttu kirkko
yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta
näät Tuomelan kattoja
ja täällä on äitini hauta--
Miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää impeni nuori,
ei emo sua peloittais,
häll' oli niin lempeät silmät--
jo kirkkokin jäädä tais.


17.

Hän onneton rannalle uinui
sinikellojen siimekseen
ja kellot ne hiljaa keinui
ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui--
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui--
ja poikasen povessa ain
nyt aaltojen sormet ne soittaa
ja kellot ne keinuvi vain.


18.

Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuiten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut--

Siell' impeni armahin astuu
näkinkengillä keikuttain.
Häll' on niin valkea jalka,
sen kerran ma nähdä sain.


19.

Vait! Hän nukkuvi
nurmella.
Käkönen kukkuvi
kaukana.
Tuuloset vienot
tuomipuun
tuoksuja kantelee,
haavehet hienot
marjasuun
nauruja narrailee,
nauruja impeni nuoren.
    Vait!

Vait! Hän nukkuvi
valveillaan.
Kesä se kukkuvi
kulmillaan.
Kesä se laihoja
tähkäpäin
täysin jo lakoilee,
lempi se kaihoja
kypsyttäin
rintoja raukaisee,
rintoja impeni nuoren.
    Vait!


20.

Elä pelkää impeni armas
suven murheita, suruja sen,
vaan itkeös iloja lemmen
ja kerkkiä keväimen.

Mitä kauniimpi kesän on aika,
sitä synkempi syksy on.
Siks niin minä syksyä pelkään,
oma perhoni onneton.


21.

Näin pääni kun helmahas painan
ja kun kuuntelen huountaas,
en tiedä, miksi sen vanhan
merimiehen mä muistan taas.

Kai siellä hän kotini alla
yhä valvovi yksinään,
ja kuusten hän hiljaa kuulee
yli huojuvan harmajan pään.

Ei ain ole töllissä tässä
hän istunut iltojaan,
hän kaukana syntyi ja kasvoi,
monen matkasi meren ja maan.

Hän ollut on oppinut herra--
niin kansan kaskut ne ties--
hän tehnyt on merillä töitä,
joita tee ei joka mies.

Syysmyrskyllä tänne hän saapui
yön ajona, yksinään.
Nyt kuusten hän hiljaa kuulee
yli huojuvan harmajan pään.

Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii
yli vainajan valkopään--
Oi, tiedätkö impeni, miksi
taas muistan ma tarinan tään?


22.

Sua katselen silmin ma huikaistuin
kuni kaunista sateenkaarta,
sua silmäni sulkien muistelen kuin
meren laskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien
kuin kuvaa äitini armaan
ja uskon, ett' enkelit lapsuuden
nyt lähellä liikkuvat varmaan.


23.

Jo lapset laivoja veistää,
jo karkelot kyliltä soi,
kevät laulaen lehtoja astuu
ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui,
puki nuoriksi nurmet ja puut--
Oi, joutuos impeni nuori,
jo häitänsä viettävi muut!


24.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme
tien varsien vaapukoita!
Kas, kuinka ne kauniina heloittaa!
Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!
Kuka hennoisi heittää noita?

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
kesä kestihin kutsuvi meitä.
Ken ties, koska toisti me juhlitaan!
Pian synkeä syksy on peittävä maan
ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme
nyt kerrankin kyllin siksi!
Oi, syökäämme hampahin syntisin!
Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin
nyt talvenkin tarpehiksi!


25.

Sua lemmin kuin soutava sotka
avovettänsä virran alla,
kun talvi jo lahdet ja lammet hyys
ja rantoja routivi halla.

Sua lemmin kuin kulkurikoira
sulosoittoa vierahan linnan,
niin sävelet maantielle tunkeutuu
ja vellovi vyöryjä rinnan.

Ja koira se haukkuvi, hullautuu
ja se pyörivi, piehtaroi
kiel' ulkona ulvoen, vaahdossa suu--
Ja soitto se soi ja soi.


26.

Yöperhonen nuori se nukkui
lepän lehdellä yksikseen.
Mut näkki se aaltoja souti,
näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento--
kas, laineilta laulua soi.
Se rintahan riemukkaasen
niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie.
Mut näkki se aaltoja soutaa
Ja Ahdille anteja vie.


27.

Emo etsien huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne äidin lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin
ja katu kuusenlehvillä peiteltiin.
Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa!

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen.
Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne emon lintunen lensi?


28.

Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
On niinkuin päiv' olis päättynyt.

Häll' oli niin lämpimät kätöset.
Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.

Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois?
Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?




METSÄTORPPARIN LAULUJA.

    _Menen metsähän mäelle,
    puhelen Jumalan puille._
                      Kanteletar.



METSÄTORPPARIN LAULU.

Pois kirkolta ma muutin korpehen,
pois pienen metsälammen rannallen
ja talon tahdoin sinne rakentaa,
mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy
ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän yli lampuen
ja ranta-saunan savun rauhaisen.

Niin silloin tielle katson kaihoten
ja kulkijata sieltä vuottelen
mun kanssain nauttimahan onnestain
ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
He eivät anteeks anna konsanaan,
kun kylää kutsunut en talkoihin,
vaan itse onneni ma rakensin.



TERVE, LUONTO!

Oi terve, suuri luonto taas,
sa tuhat-ilmeinen!
Ma lasken äidin-valkamaas,
ma vaivun vienoon huokunaas,
ma tunnen rintas aallot,
sa tuhat-rintainen.

Ma kauvan poissa ollut oon,
oi, äiti armahain,
ma jouduin tuulten taisteloon,
ma eksyin elon ahdinkoon
ja kääpiöiden maahan
kuin Gulliver ma sain.

Voi, kuinka tää on ihanaa,
kun ilmaa keuhkoihin,
kun nostaa taasen päänsä saa
ja seljän oikein ojentaa--
näät kääpiöiden maassa
käy köyryyn selkä suorinkin.

Tuo mulle voimaas äityein,
sa tuhat-rintainen
ja hengi henkes povehein,
suo sitä lauluin, kantelein
mun heikon heijastella
kuin peili tuhat-pintainen!



HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi,
jo kevät yli kenttien tuulee.
Rintani lyö, rintani käy,
taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi,
jo loppuvi talven valta.
Pyytehet pursuvi syömessäin
taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi,
ne Suomehen kevättä soittaa.
Toivo jo uus, usko jo uus
läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi,
ne soittavat Pohjan häitä.
Riemujen leivot lemmestäin
jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi,
kevät saapuvi tuoksuvin tuulin.
Rintani lyö, rintani käy,
min jäässä jo olevan luulin.



AAMUN TOIVOSSA.

Mä heräsin aamulla aikaiseen,
soi sirkutus kumma mun korvissain
kuin pääskyjen karkelo päällä veen--
ja ma nousin ja katsoin ja hain.

Mut yö oli yllä ja yö oli alla
ja yö minun mökkini ikkunalla
ja kukkulan kuuset ne huokas vaan
yli synkeän, syksyisen maan.

Mut sirkutus soi minun korvissain,
en kuullut ma kieltoja ystäväin,
vaan taivahan rantoja tarkastain
minä aamuni uskohon jäin.

Ja niin minä valvoin ja niin minä vuotin
ja aamuni nousevan koittohon luotin
ja taistelin lauluin ja kantelein
yön taistoja yksiksein.

Lien kauvan jo kaihoten vartonut näin,
on ammoin jo riittynyt mökkini lies
ja aamunkin aik' olis mielestäin--
vaikk' kenpä sen tarkkahan ties!

En tiedä, onko vierinyt vuos eli hetki,
tai ehkä kohta lopussa on elämäni retki
ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan,
ties koittaako koskonkaan.

Mut sirkutus soi minun rinnassain
ja ilmassa lehtojen tuoksua on,
pian päivä on koittava, pilvi se vain
lie peittänyt auringon.

Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin,
sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin
ja tulla sen täytyvi, aamuni sen,
kun valvon ja rukoilen.



TÄLLÄPÄ POJALL' ON--

Tälläpä pojall' on kulta jo tietty
ja kulta kuin apilan kukka,
huuli joll' on kuin mansikan marja
ja silmä kuin sametin nukka.

Tälläpä pojall' on anturakengät
ja kello, mi käypi ja kukkuu--
Vuotahan tyttöni, kyllä mä joudun,
kun vaan äitisi nukkuu.

Tälläpä pojall' on välkkyvä varsa
ja karhun talja on reessä--
Vuotahan varsani, kohta sa välkyt
pappilan kuistin eessä.

Tälläpä pojall' on mökki jo valmis
ja kuokittu sarkaa kaksi--
Sinne mä tyttöni, tyttöni noudan
lautsojen laulelijaksi.



TUNTEMATTOMILLE TUTUILLE.

Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti
ja maailmoita, maita loi,
kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti,
maan ihanuudet unelmoi,
niin kuvat nousi ja kuvat vaipui
ja aatteet aineessa heijastui,
ja aine totteli, tahdas taipui
ja värit sointuhun seijastui.
Näin ihmemuotoihin, muodon alle,
loi Luoja sielunsa maailmalle.

Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret,
loi vihan virrat vaahtosuut,
loi rantamille rauhan lehdot nuoret
ja antoi armon öljypuut,
loi linnut puihin, loi tarutarhat,
loi ihmelähtehet iloineen
ja surun hattarat, toivon harhat
ja kaaret kaunihit kyynelveen.
Ja kaiken kauniinsa viimeiseksi
loi ihanne-uskonsa ihmiseksi.

Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin
ja halki aikain harmajain
ain aattehensa lensi aamun koihin,
mi nousi kaukaa kangastain.
Hän nähnyt vuossadat suurta unta
ol' sankar'heimosta sankar'maan,
ett' eläis kaukana kansakunta,
mi hänet tuntisi kokonaan,
mi kuulis Herransa hellän kielen,
mi tajuis miettehet taaton mielen.

Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti,
toi kauneutensa kasvun muut,
maa kukki, meri aaltos, päivä koitti
ja vieri virrat vaahtosuut.
Mut vait ol' ihminen, vait ol' kansa,
maan herraks luotu ol' orja maan,
ei kuullut laaksojen lintujansa,
ei nähnyt kukkien kumpujaan,
sen silmät täynn' oli maata, multaa.
sen sydän syttä, sen korvat kultaa.

Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti,
soi Herran huokaus kautta maan.
Se soi kuin kuolinkello raskahasti,
se hautas haaveet kuolemaan,
se Tuonen rannalle toivot soitti,
se itki multahan ihanteet;
ja meri aaltos ja päivä koitti
ja kukki kummut ja vieri veet.
Mut koskaan uskottu unelmoihin
ei sitten täällä, ei aamun koihin.

Käy maassa laulu, että vielä voisi
nuo vainaat nousta haudoistaan,
kun kuka suurta unta unelmoisi
taas sankareista sankar'maan,
kun Luojan toivehet toisen kerran
maan päällä toivoa tohtis ken
ja taasen uskoa uneen Herran
ja elää uskonsa eestä sen.
Mut kenpä, kenpä se lauleloihin
tääll' enää luottaa ja aamun koihin?



PÄIVÄN LASKIESSA.

Muistatteko, kuinka muinoin lassa
talvihämyn tullen ikkunassa
istuttihin kanssa siskojen
syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan
päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
kultakuplat aallon kultaisen?

Muistatteko, kuinka kamalasti
silloin rusko päivän haudan rasti,
pilvet paloi, hehkui hattarat,
tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois ollut meri siellä,
tulitulva, joka maata niellä
tahtoi--kas, se tänne vyöryvi!--
kas, jo tuolla kuusi leimahti!--

Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin siskoset me painausimme,
kuinka hiljaa kuiskittihin vain
äänin värjyvin ja huohottain?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
aavistukset alta lammen pinnan,
unten harmaat pohja-usmat nuo,
joita nostaa Manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
idän päältä tuolta pitkäisen
leimausta hamaan läntehen--

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
meri maata, tuli merta söisi,
ukkosena Herran uhka sois--
missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme
silloin siskoset me painausimme,
kunnes äiti armas valon toi
hämärään ja mieliin levon loi?



SALOJÄRVEN JOUTSENET.

Ken rantamalle Salojärven käy,
kun aamu koittaa, ilta hämärtäy,
se veden päällä näkee välkkehen,
mi häipyy salmiloihin saarien.

Ne joutsenia Salojärven on.
Ne päiväks väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
se päivät uinuu, yönsä unhottaa
ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.

Siks harvoin rantamalle järven sen
vain tulla tohtii joku hiipien.
Mut talvi-illoin kautta kaiken maan
näin järven joutsenista lauletaan:

Ol' ennen mökki järven rannalla.
Siin' yksin asui ukko uuttera,
pyys pyitä syksyt, talvet nuottaa loi
ja kesät purressansa pulikoi.

Hän ain ol' iloinen, vaikk' yksikseen,
ja muille altis, vilkas vierailleen,
hän köyhää auttoi, antoi omastaan
ja ohjas eksyneitä oikeaan.

Siks yli seudun häntä siunattiin.
Ja kun hän joskus sattui naapuriin,
kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan--
hän usein silloin alkoi kertomaan.

Hän kertoi kauneudesta keväimen,
mi tullut taas ol' Salojärvellen,
hän kuvas rannan kukat, kuikat veen
ja metsän tapaukset tarkalleen.

Myös maista kaukaisista kertoi hän
ja kaupungeista, kansoist' etelän,
hän kaikki tunsi, vaunut valtojen
ja herrain herkut, riemut rikasten.

Ne laulaa turhuudesta taistojen,
ne kertoo kauneudesta keväimen,
ne rakkautta, rauhaa julistaa--
ne mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.

Näin kertoi hän ja kansa ihmeissään
se häntä katsoi, mietti mietteitään.
Mut aina laulujensa lopuksi
hän Salojärven rauhaa kiitteli.

Hän yksin eli. Vuodet kulki niin.
Vain harvoin vanhus sattui naapuriin.
Mut kerran häntä vierren viikkojen
kun nähty ei, niin käytiin mökillen.

Hän makas kuollehena majassaan.
Mut mökin alla hänen rannallaan
sous oudot linnut, suuret, valkoiset--
ne oli Salojärven joutsenet.

Ne varmaan aatoksia vainaan on.
Ne päiväks väistyy lehdon varjohon,
mut yö kun joutuu yli metsämaan,
ne ulapoille uivat laulamaan.

Ja on kuin maassa koittais aika uus
ja viha väistyis, katois kavaluus,
kuin veljet yhtyis, sisko siskon sais
ja yhteisvoimin voittoon astuttais.

Niin kerrotaan, on ijäks onneton,
ken niiden laulun kerran kuullut on,
se yönsä valvoo, päivät unelmoi
ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.



ELKÄÄ TE RIKKAHAT!

Elkää te rikkahat ihmetellä,
jos köyhän lapsi laulaa.
Köyhällä sydän suruja täynnä
ja laulu on köyhän rauha.

Elkää te rikkahat ylvästellä,
kun köyhän lapsi laulaa.
Kerran on vuodessa köyhän juhla
ja kekrinä köyhä nauraa.

Elkää te rikkahat rinnan tulla,
kun köyhän lapsi laulaa.
Saattaisi ilo mennä rikkahalta
ja köyhälle tulla kauna.

Elkää te rikkahat yritellä,
jos köyhän lapsi laulaa.
Köyhällä sydän on kipeä,
ja rikkaalla vain on kaulaa.



LEGENDA.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi,
niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

»Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!»

Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
»Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.»

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.



NUORTEN USKO.

Näin unta, että oli suuri maa,
mi päivän alla aaltos vainioina,
ja nurmet nuoret taivaan rannan taa
ne kukki kunnahina, laaksoloina.

Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
ja savut armaat nousi puiden alta.

Näin unta, että valkomajoissaan
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla
ja kiurun lempenä sen kieli soi
ja mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

Ja maassa siinä laulu sääsi lain
ja taide hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
ja sääli syytöksien ponnet pohti.

Ja itse totuus oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kunkin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa.
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan
nous maailmalle uuden aamun rusko.
Sen sinne nuoret nosti voimallaan--
ja nuorten voima oli nuorten usko.



ERAKON HÄMMÄSTYS.

Ma olin maailmahan suuttunut
ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin,
en heidän rientoihinsa puuttunut,
vaan yksin erakkona elin niin.

Tää maailma ol' eläintarha vaan
ja apinoita ihmishaamut nuo
ja onnen haave oli harha vaan
ja elon taival suuri korpisuo.

Mut kuinka kerran seuraan hienoston
taas sitten mennä päätin kuitenkin.
Tok' ensin hankin eläinnaamion,
ja apinaksi aivan pukeusin.

Niin saavuin suureen juhlasalihin
ja tungoksehen frakkiherrojen
ja puoleen kumpahankin tervehdin
ma kättä puristain ja hymyillen.

Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin
ja mairitin ja häntää heilutin
ja herrain kanssa veljenmaljat join
ja hamekansoa ma hakkailin.

Mut sitten alkoi minust' tuntumaan,
ett' täytyy lopettaa jo leikki tää:
He verraksensa luulee minut vaan
ja se on sentään vähän ilkeää.

Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain
ma syrjähän ja lausuin: »Erehdyt,
kun apinaksi minut luulet vain.»--
Ja pois ma naamion heitin nyt.

Hän ensin hämmästyi, se totta on,
mut hetkeks vaan--ja kohta hymyillen
hän kasvoiltaan myös otti naamion:
Kas kummaa, hänkin oli ihminen!




KESÄMUISTOJA.

    _Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta._
                                    Suomal. kansani.



METSÄPURO.

Kevät joutui, metsäpuro paisui,
vaahtopyörtehissä vedet kiiti,
aallot vallatonna leikki, telmi,
rannan kaarteet kaikki huuhtoellen;
kuuset katsoi kummastellen tuota,
hongat varoitteli vakavasti.

Miksi niin on tummaa vesi sulia--
mietin usein puron partahalla--
vesi tummaa, vaahto valkeata,
loiske laineiden niin kumman lieto?
Siksi niin on tummaa vesi sulla,
tulet sydänmailta, hallanmailta,
siks on vaahto sulla valkopäistä,
kevättoiveita kun kansan kannat.

Mutta mistä loiske kumman lieto?
Puron partahalla, kunnahalla,
siell' on kullan koti kuusten alla,
sieltä sivumennen laulut kuulit,
laulut liedot, nuoret nuoren rinnan--
sieltä lie tuo sinivuokko myöskin,
jonka aallot tänne mulle tuovat.



AAMUTUNNELMA.

Kuin välkähti huomenen kultainen koi
läpi haavanlehtien keväisten,
niin lensit luokseni, immyt oi,
läpi unteni lehtojen leijaillen.

Kuin lehvältä rantaman raidan vain
yön kyynel läikähti kalvohon veen
suven suloja hetkisen heijastain--
niin lensi mun lempeni riemuineen.



SOITA SOMER, HELKÄ HIEKKA!

Suvi-illan suussa impi
astui virran vieremää,
kuuset kuiski, laine loiski,
tuoksui nurmi nukkapää.

Sorsat kaislikossa souti,
kalaparvet karkeloi,
tuomilehdon lentosuukot
vastarannan tuuli toi.

Ilakoiten impi kulki
rantamata virran veen,
somer soitti, hiekka helkki
alla Annin askeleen.

Suven vienot vihkilaulut
kaikui munkin mielessäin,
kun ma virran äärtä kuljin
armas impi vierelläin.

Soita somer, helkä hiekka,
laula laine huoleton,
ilakoitse impi nuori!--
lyhyt Suomen suvi on.



KUUSI JA LÄHDE.

Kerran kesä-iltamalla
kanssa Allin armahain
istuttihin kunnahalla
kuherrellen kaksin vain.

Lähde läksi kummun alta
puhtahana pulputen,
mutta lähteen rantamalta
kasvoi kuusi kaunoinen.

Vienosti kun illan tuuli
lehviä sen tuuditti,
tuulen huminassa kuuli,
kuinka kuusi kuiskasi:

»Oi, sa suuri sulho siellä,
kuinka sua lemminkään!
Siksi laulan riemumiellä
yöt ja päivät yhtenään.

Vilppahalla veellä aina
juottelet sa juuren,
että lehvät voimakkaina
taivahalle nousisi.

Illoin tuulten uinuessa
nukun vienoon loiskinaas,
hiljaa aamun auetessa
laulus herättää mun taas.

Ja kun kanssa syksytuulten
taasen käyn mä painimaan,
silloin kuiskees vienon kuulten
tuosta voimaa uutta saan.»

Noin se kummun lähtehelle
kuusi kuiski lempien.
Kohta kuultiin kuusoselle
laulavan nyt lähtehen:

»Oi, sa lähde armahani,
kuinka sua lemminkään!
Siksi näin sun oksillani
varjoon peitän vehreään.

Mistä tuulissäässä mulla
turvaa muuten olla vois,
ellei suojakseni sulla
varjo-oksat vankat ois?

Illoin tarut kummat vasta
lehviltäsi mulle soi
tuolta kaukomaailmasta,
jot' en itse nähdä voi.

Mutta vaikka ainiaaksi
jäänkin maahan pieneksi,
sinä vartut voimakkaaksi--
siinä onkin onneni.»

Hiljaa tuuli illan henki,
hiljaa lauloi loiske veen,
ja he kuiskas kumpainenki
hyvää yötä toisilleen.



KULJIN KERRAN LÄPI HONKAHOLVIN--

Kuljin kerran läpi honkaholvin,
risut, puiden oksat peitti tien,
avojalkani mun vuosi verta,
tuota huomannutko silloin lien!

Tie se vei mun kahden kuusen alle,
kahden tumman silmän poltteesen,
siellä taivas kaksi valaa kuuli
sykkiessä kahden sydämen.

Palatessain--aamun koittaessa--
tunsin tiellä risut, oksat jo,
mut en tuntenunna, kuinka sydän
verta vuosi, kärsi angervo.

Joutui sekin päivä, jolloin tunsin
tuskalla ma pistot sydämen,
tunsin rinnan riehut, poltot tunsin
neitoani tuntenut ma en.



KYLÄTIELLÄ.

Noin poikajoukko se vallaton
kylän reuhasi raitiolla.
--»Kas, kasvitarhassa tyttö on!»--
--»Mun rauhassa suokaa olla.»--

--»Elä huoli, solmia meille vaan
pari morsiusseppeleitä
ja sitten me lähtähän tanssimaan!
--Kas, mistä on kyyneleitä?»--

--»Mun äitini kuollut on äskettäin,
hänet eilen hauta jo sulki
ja hälle mä solmian seppeltäin.»--
Pois poikaset hiipien kulki.



MIKSI SUREE KUMMUN KUUSI?

Kasvoi kummulla kuusi tuores,
tuoksuten, kukkapäin,
tuulten tuudussa päivät leikki,
tuskin uinahti tyynin säin.

Kerran lehvälle kuusen lensi
illalla sirkkunen,
lauloi lauluja lemmen nuoren,
kertoi kaihoja keväimen.

Hiljaa laulua kuullen laski
kuusonen kukkapään,
hiljaa, hiljaa sen oksat painui.
eikä leikkinyt lehvätkään.

Aamun tullessa laulaen sirkku
lehvältä lensikin.
Hiljaa surren kuusen oksat
jäivät vain yhä painoksiin.



SYYSTUNNELMA.

Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.





End of the Project Gutenberg EBook of Maaliskuun lauluja; Tarina suuresta
tammesta; Yökehrääjä, by Eino Leino

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALISKUUN LAULUJA ***

***** This file should be named 14351-8.txt or 14351-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/4/3/5/14351/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.